"Mutta ämmäin lorujen tähdenkö sinä, Johanna, olet noin surullinen?
Kylläpä olet hassu!"
Toinen ikäänkuin säpsähti ja puoleksi hymyillen sanoi:
"Enhän minä nyt mitään sure, enkä ole tavallista surullisempi, mutta ei minulla vaan ole niin iloinen luonto kuin sinulla".
"Kyllähän sitä ehtii vanhanakin murehtia, kun saa juopon miehen ja muuta sellaista, mutta nuorena pitää olla iloinen kuin kolmen markan hevonen. Jos sinä Johanna suret sitä, että isäs ja veljes juovat, niin olet hupsu! — Mitä sinun tarvitsee heistä huolia. Katsot itsellesi miehen, joka ei ryyppää".
"Etkö muista vanhaa sanantapaa, ettei mies olekkaan hyllyltä otettava?"
"Muistanpa hyvinkin, mutta pitää katsoa eteensä. Lähde nyt kisalle, siellä sopii katsella itsellensä heilu, hihi!… Lähdetkö?"
"Sinä olet vasta!" — Ja Johannakin taas nauroi. Vähän ajan kuluttua virkkoi:
"Ei minun sovi senkään tähden lähteä, kun isä ja veljeni ovat poissa; täytyyhän jonkun kotonakin pysyä".
"Pannaan ovi lukkoon. Jos miehet sillä aikaa tulevat, niin menkööt takaisin kylälle, missä tähänkin asti ovat olleet".
"Sitä en uskalla tehdä. Jos isäni tulee humala-päissään kotiin, niin —" Johanna pudisti päätänsä. Maija ei enää kehoittanut, sillä hän ties mitä Johanna tarkoitti, vaikka ei hän lausettaankaan päättänyt.