Kylän kujalta alkoi nyt kuulua kovaa rattaiden pärinää ja juoppojen kirkuvaa laulua.
Tytöt herkesivät lypsämästä ja kuultelivat.
"Villen ääni", virkkoi Johanna.
"Niin on, ja Heikki myös. Kyllä ne siellä nyt tulevat". Maija katsahti
Johannaan, mutta tämä painoi taas päänsä lehmän kupeesen.
"Kun saisi edes lypsetyksi". Ja Maija alkoi Johannan esimerkkiä seuraten rivakasti toimeen.
Pian ryntäsi vaahtoava hevonen portista pihaan; se tahtoi kompastua tarhassa makaaviin puihin ja liekoihin, mutta semmoisissa tapauksissa tervehtivät suitsenperät oikein tuntuvasti lautasia. Ajajan käsi ohjasi elukan tallin seinään, johon se, voimatta vauhtiaan hillitä, kurahtaen töytäsi yhteen myttyyn, vaan työntyi siitä heti vapisten takaisin.
Rattailla istui neljä miestä, jotka hoilasivat ja horjuivat. Jokainen, joka heidät näki, kummasteli vaan, etteivät vierähtäneet hevosen jalkoihin tai rattaanpyöriin.
"Helluman pitää, sanoi poika vainaja!" Hän oli Teerelän nuorempi poika
Ville, joka näin huusi, ja läimäytti suitsenohjaksilla hevosen selkään.
Villen vieressä istui hänen vanhempi veljensä Heikki, sekä takaperin
rattailla kaksi vierasta poikaa.
Kaikki kolme alkoivat yrittää rattailta maahan, mutta Ville se istui vaan ja kuritti hevosta, joka hädissään aikoi kiivetä ylös tallinseinustaa.
"Älä nyt sitä hevosta niin revi! — eihän tässä pääse maahankaan".