Ukko raivosi, riehui kuin hurja hullu, tahtoi musertaa ja rikki raastaa kaikki mitä saatavilla oli.
"Hevonen kotiin!" hän Johannalle huusi, "minä tahdon mennä Villen luo!"
Johanna lähti vapisten hevosta noutamaan.
"Helvetti, minkälaisia heikkohenkisiä ne ovat, — kun yhdestä puukon pistosta heittävät henkensä! — Ja semmoisten tähden täytyy nuoren pojan ottaa raudat jalkoihinsa. — Mutta se onkin mies, joka rautoja kantaa, eikä se, joka lautoihin pannaan, — — — Oli se sentähden liian nuori, tuo poika, rautoja helistelemään — toista olisi, jos ne minun jaloissani — minäpä niitä osaisin kantaakin, koska kaksi kertaa olen jo siinä koulussa ollut. — — Minä oikeastaan olen luotukin linnaa varten, — minä olen itse tappelumies, minä! Kuka on kuullut minun milloinkaan aristavan! — Mutta tuo poika, se saattaa ruveta pian urajamaan ja sitten kaikki lörppöhuulet häntä äikistelemään! — Mutta sitä en minä kärsi, en! Ennen tahdon mennä poikani kanssa Siperiaan!"
Näin raivosi ukko ja viskoi kaikki eteensä sattuvat huonekalut, ynnä muut, nurinniskoin.
Poikakin, joka ovisängyssä makasi ja katseli isänsä raivoamista, pysyi siellä ääneti, sillä vaikka tottunut tuommoiseen, oli tämä raivoaminen kuitenkin outoa entiseen verraten. Heikki ymmärsi, että se oli — isän rakkautta.
"Niinhän mellastatte kuin hullu", Heikki vihdoin virkkoi.
"Kitas kiinni, sinä jäneksen poika, jota jokainen nulikka helposti kurittamaan kelpaa!"
Heikki kirasi hampaita ja kääntyi muristen seinään.
Johanna tuli tupaan ja ilmoitti tuoneensa hevosen.