Miehet näyttivät vastahakoisilta tottelemaan tuota käskyä; varmaankin ajattelivat he jotain oikeudestaan, olla missä tahtoo. — He eivät kuitenkaan ruvenneet vastustamaan ruununpalveliata, vaan rupesivat hiljalleen hinkkailemaan ovea kohti.
"Pitääkö minunkin mennä?" kysäsi Teerelän isäntä, joka kuitenkin näytti otaksuvan hänellä olevan etuoikeuden olla huoneessa.
Nimismies ei vastannut, vaan loi tuikean katseen kysyjään.
"Menkää ulos!" ärjäistiin, kun joitakuita miehiä vielä töllisteli sisällä, näyttäen olevan toivossa saada jäädä. Penkillä oli istunut pari selväpäistä miestä, ja nekin nousivat nyt ylös, poislähteäkseen.
"En minä teitä käske, jotka näytätte olevan selvällä päällä, vaan noita juoppoja", sanoi nimismies näille. Ne istuivat takaisin penkille.
"Häh, pitääkös munkin mennä?" uudisti Teerelän isäntä kysymyksensä.
"Teette kuinka tahdotte — — ettepä taida saada enään kovin useasti olla poikanne parissa".
Tämä oli asianomaiselle tyydyttävä vastaus, ja hän rupesi piippua lataamaan. Sitten meni hän nimismiehen luo ja paksuja savukiehkuroita puhallellen alkoi jutella:
"Poikani on vähän kovakourainen, samoin kuin minä itsekin. — Kuuluu lyöneen vähän liian lujasti, — taitaa olla pitkällainen reisu edessä? — Minua vähän surettaa, — olisin suonut itse olevani poikani sijassa. — Näin vanhana ei olisi enään lukua missä aikansa viettäisi, — mutta kun nuoren pojan pitää sinne mennä, niin sapettaa sentähden, kun ne ovat sellaisia heikkohenkisiä, että niin pienestä haavasta kuolevat".
"Älkää lörpötelkö", keskeytti nimismies äreästi. "Murhattu on murhattu, eikä se siitä enään eläväksi tule, vaikka kuinka poikaanne puollustaisitte. Ajatelkaa vähän kuinka katala työ tuo on, kun katkaisee toisen elämän parhaassa iässä! Jos osaatte ajatella, niin ajatelkaa kuinka hirmuista tuo on!"