"Mutta sanoppas nyt, hyvä Mari, jos taidat eli tiedät, mikä on minussa niin hirveätä ja vihanalaista, jonka tähden muutamain ihmisten täytyy niin alituiseen kieliä kantaa?" Johanna oli nöyrtyneen, melkeinpä rukoilevan näköinen tätä sanoessaan.
"En minä sitä nyt tiedä niin tarkkaan sanoa, yksi puhuu yhtä, toinen toista, mutta —"
"Mutta mitä? Aioit kai sanoa, että enin osa sanoo minua ylpeäksi?
Niinkö?"
"Tiesitpä sen. Niin he sanovat, ettei sinun kanssani sovi yksikään ihminen, kun olet niin ylpeä ja turski. Minä olen kyllä sanonut, että he valehtelevat, mutta —"
"Älä koeta väittääkään heitä vastaan. Minä olen ylpeä — ja sille en voi mitään", alkoi Johanna ja hänen äänensä värähteli.
Hän jatkoi: "Älä pahaksu, jos minun vielä tässä täytyy toisintaa äskeisen historiani. Sinä tiedät, kuinka kaikki ihmiset ovat minua lapsuudestani saakka kohdelleet. Isäni on ollut juomari, molemmat veljeni samoin ja sen lisäksi on tuskin yhtäkään tappelua tapahtunut pitäjäässä, niin ettei joku heistä olisi ollut siihen osallisena.
"Sentähden ovat kaikki ihmiset ruvenneet kammoamaan kaikkea, mikä vaan on Teerelästä. Minä olen tottunut kuulemaan pilkka- ja haukkumasanoja koko sukukunnastani. Tosin on usea ihminen minua säälien kohdellut ja ilman sitä olisinkin joutunut hukkaan. Siunattu oli se aika kun sain olla tätini luona, sillä minä olin jo unohtamaisillani sen katkeruuden, jota pienempänä sain kokea. Mutta kun tulin täysikasvaneena kotiini takaisin, huomasin, että naapurit minua ulkonaisesti kohtelivat ystävällisemmin kuin ennen, vaan sain pian huomata, että heidän kohtelunsa oli vilpillinen. Samat ihmiset, jotka olivat olevinaan minun parhaita ystäviäni ja puhuivat paljasta mettä omain korvaini kuullen, olivat heti selkänsä käännettyä valaneet karvasta myrkkyä maineeseni. Toiset ystävät kantavat näitä taas lämpiminä-leipinä minun tietooni. Jospa he tyytyisivätkin tähän, mutta he panettelevat useasti minullekin kunniallisia ihmisiä ja kertovat taasen toisaalla, että minä se olinkin, joka panettelin! Tästä syystä on minulle kasvanut ikään kuin epäluulo ja inho ihmisiä kohtaan erittäinkin niitä, jotka kielenpieksijöiksi jo entuudestaan tunnen. Heidän seuraansa tahdon väistää. Siitä syystä minua sanotaan ylpeäksi. Siihen en voi mitään, josko käytökseni on oikea tai väärä, mutta minua on kokemus lapsuudestani saakka opettanut ja kasvattanut semmoiseksi kuin nyt olen!"
"Pidätkö minunkin epäluotettavana ystävänä?" kysäsi Mari hiljaa ja näyttäen siltä kun ystävänsä suru olisi häneenkin koskenut.
"En Mari, sillä enhän siinä tapauksessa asioitani sinulle näin kertoisikaan".
Mari katsahti kiitollisesti Johannan silmiin, sillä hänelle teki hyvää ystävän luottamuksenosoitus. He olivat istahtaneet vierekkäin eräälle mättäälle ja pitivät kiinni toistensa kädestä.