"Jatka vaan!" sanoi Johanna, katkera ilme suupielissä.
"Kyllähän minä sen tiedän että tämä on valhetta joka sana", vakuutti
Mari, ja jatkoi taas:
"Niin — hän sanoi, että sinä tulit niin kauheaan raivoon, että viskasit leilin lattiaan. Ja vielä vakuutti, ettet sinä paljon siitä huolinut, vaikka Ville oli murhan tehnyt, vaan että sinä Joonaaseen vaan raivostuit, kun se oli veljeäsi lyönyt. Sitten oli vielä sinusta arvellut, että 'kyllä se on kaunis nähdä, mutta karvas maistella'. — — Kuppilan Miinaa oli kovasti kehunut äidilleni, ja käskenyt sanomaan kaikki Joonaalle.
"Kun äiti rupesi näitä kertomaan minulle ja Joonaalle, niin me räjähdimme nauramaan. Äiti oli alussa olevinaan vähän totinen, mutta nauramaan hänkin rupesi. Joonas ei viitsinyt kuulla loppuun asti, vaan pisti itsensä ovesta pihalle. On sitä sitten muutkin paasanneet, vaan mitähän noista tarvitsee huolia".
"Mitäpä niistä kyllä huoliikaan", virkkoi Johanna. "Mutta yhtäkaikki kummastelen sitä suurta huolta, jota ihmiset ovat ruvenneet minusta pitämään. Tuo Saaraleena onkin minulle oikea painajainen, hän on viekas piru ihmisen haamussa. Joonaasta on hän jo ehtinyt meidän kylillä monta kielikelloa panna soimaan. No häntä en kummastelekaan, sillä eihän hänellä ja hänen kaltaisillansa ole muuta tointakaan. Mutta niitä on monta muuta. Eikö Nevaluhdan emäntä ole ollut jo siellä näistä asioista rähisemässä? Hän tuli erään kerran minun vastaani ja alkoi kertoa kuinka Kuppilan Miina oli antanut vasikannahan Niemelän Joonaalle, ja panetteli Joonasta niin kauheasti. Hän oli kyllä viisas, ettei virkannut mitään tietävänsä minun ja Joonaan suhteista, mutta kyllä minä yskän ymmärsin".
"Ha hah! se on hupaista kuulla, kuinka ne asiat kulkevat. Ei tosin Nevaluhdan emäntä ole itse ollut meillä, mutta se puolihupsu ruotiämmä teidän kylästä, on ollut, ja hänen suustansa pääsi sanoja, joista nyt voin päättää, että hän oli Nevaluhdan emännän lähettämä".
"Kumma kumma, että ruotiämmäkin —"
Johanna kertoi nyt Saaraleenan piimänhakureisun oikeassa valossa. Mari selitti arvanneensa kyllä kuinka se on ollut. Sitte alkoi Mari udella miksi ei Johanna enää tanssi.
"Koeta nyt mennä omaan itseesi", sanoi Johanna vakaasti. "Jos sinusta ihmiset niin paljon murehtisivat ja kieliä kantaisivat, niin menisitkö yhtähyvin ilomielellä heidän joukkoonsa? Sinä itse tiedät paremmin kuin minä, kuinka useat noista tytöistä ovat olleet minulle vihollisia aina lapsuudestani saakka. Silloin jo kun äitini kuoli ja minut vietiin tätini luo, katselivat naapurin tytöt minua usein karsaasti ja haukkuivat, mutta me olimme sentään toisinaan hyvässäkin sovussa. Vaan nyt, kun minä tulin tätini luota kotiin, luulin ensinnä, että vanhat eripuraisuudet olivat unhotetut. Pian huomasin kuitenkin, että olin toivossani pettynyt, kun aloin kuulla kaikellaisia juttuja kylästä, joita he olivat minusta laatineet. Olen siis päättänyt olla kokonaan pois heidän seurastaan. Mutta toisinaan tulee yksinolo niin ikäväksi niinkuin tänäkin ehtoona, ja silloin tulee lähdetyksi edes syrjästä katsomaan toisten huvia".
"Kyllähän puheessasi on perää", myönsi Mari, näyttäen osanottavaiselta ystävänsä suruun.