"Niin on", myönsi Mari.
Tytöt saapuivat keskustellen takaisin mäelle, missä kuohuva tanssipiiri oli kasvanut moninkertaiseksi. Ison piirin sisällä pyörivät aina kaksi ja kolme paria, yhtä aikaa, pitäen kiinni sylitysten toisistaan. Pojat polkivat voimakkaasti hiekkaista pölyävää tannerta, melkein ilmassa lennättäen ketteräjalkaisempia tyttöjä. Laulu raikui kauas etäisyyteen ja linnut, jotka leposijansa olivat valinneet likeisten puitten oksille, pakenivat syvemmälle metsään, kirkuen ja piipattaen.
Erinäistä huomiota tuossa riemuitsevassa piirissä herätti eräs pienenlainen suutari, joka näytti jo olevan miehenijässä. Hänellä oli vähän etukymäräinen vartalo ja nyppyläinen naama. Suutari riehui piirin jokaisella nurkalla, kaapaten väliin yhden, väliin toisen käsiinsä, ja vieden riehuviin tanssinpyörteisiin. Kaikille tanssikumppaneille oli hänellä sopiva laulunpätkä. Hän näytti olevan kaikkein suosittu; jokainen, jolla vaan oli aikaa, katseli nauraen hänen hupaisia liikkeitään. Useat tanssijat laulaa loilottivat hänen nuottinsa mukaan, vaikka eivät monet laulujen sanoja osanneetkaan.
Tuossa kaappaa hän ringin ulkopuolelta uneliaan näköisen pojan, ja laulaa tanssiessaan:
"Älä sinä pelimanni primputtele,
Vaan pela pa pa Pakmannin valssi.
Tule sinä väärä-sääri lötköttelhön
Mun kanssani loikan tanssi!"
Poika pääsi vapaaksi ja pakeni. Vaan suutari sai kahden tytön käsistä kiinni, pyöritti niitä ja lauloi:
"Hai jui lauloi Kalle poika ja
Mamma se lauloi lelle.
Mistäs tuli se rakkaus
Kun meitill' oli ennen?"
"Hoi suutari! Emme ole menneet vielä yhtäkään polskaa", huusi eräs tyttö.
Suutari oli heti valmis ja alkoi:
"Kuinkas teitin passaa? Näin nyt meitin passaa.
Kuinkas teitin passaa? Näin nyt meitin passaa.
Minä isännäksi, sinä emännäksi,
Parhaltainen toisen passariksi".