Nyt ei hän huomannut sopivaa kumppania, niin tanssi yksin ja lauloi:
"Vanha loikka ja uusi loikka
Ja kaksipa mull' on loikkaa;
Toiselta sain minä rukkaset
Ja ensimmäist' ei ookkaan".
Niemelän Joonaskin oli jo ehtinyt Tönkkälän mäelle. Hän oli ahkera tanssija ja seudun tyttöjen mielipoika. Ei hänellä ollut vähääkän tilaisuutta nurkissa seista, vaan yksi toisensa perään veti hänet kainaloonsa.
Mari oli saanut Johannan kanssansa piiritanssiin. Toiset tytöt tämän nähtyään iskivät silmää ja kuiskivat toisilleen: "Ahah! Kun näki, että Joonaskin on".
Sattumuksestako vai miten lienee Joonas kulkeentunut sille puolelle piiriä, missä Mari ja Johanna pyöriskelivät. Kun Mari huomasi Joonaan, sivui hän tämän itsensä ja Johannan kanssa "rinkipolskaan". Monen naapurin suu vetäysi merkitsevään hymyyn. Johanna käänsi punastuvat kasvonsa alaspäin ja näyttipä Joonaankin vähä hämi voittavan. Iloinen suutarimme sattui vierimään niille seuduin, työntäysi samaan piiriin ja lauloi:
"Älä sinä kultani toisa käänny,
Kun minä sormia knippaan.
Huomenna tuon minä sormuksen
Ja sitten ma pappilaan lippaan".
Joonas oli jo häminsä voittanut ja naurahteli. Vaan Johanna kävi sen johdosta entistä punaisemmaksi. Ympärillä olevat tytöt tuijottivat ilvehtien, vaan useain sydäntä likempänä näytti olevan kateus kuin pila. Kun Johanna huomasi, että heistä ilvettä tehtiin, tahtoi hän vetäytyä syrjään silloin, kun Marikin heistä erosi. Vaan Joonaspa ei laskenutkaan. Ylpeästi silmäillen naurahtelevia tyttöjä pyöritti hän Johannaa rivakasti yhden tanssin ja lauloi:
"Kultani kanssa mä tanssin
Maantien veräjällä,
Juttuämmiltä kieliä leikkaan
Kolmella penningillä".
Suutari oli myös tyttöjen ivan huomannut ja päätti toimittaa siitä pienen koston. Ottaen tanssimaan Kuppilan Miinan ja erään toisen, joiden hän oli huomannut tirskuvan ja kuiskuttelevan, lauloi hän:
"Ja vanha loikka se naurahteli
Vaikka suru oli sydämmellä,
Kun ensi yötä uuden kullan
Makasin kainalolla".