"Kyllä siellä nyt koetetaan", yksi salaperäisesti silmiään vilkuttaen sanoi.
"Varmaan!" toinen lisäsi.
Vähitellen joka mies hiipi edellämenneiden perään, nähdäkseen mitä seuraa.
Joonas käveli yksinään vähääkään aavistamatta toisten vehkeitä.
Kiireesti hän astui ja itsekseen mutisi, toisinaan nyrkkiä heristäen.
"Musertaisin kaikki maailman pitkäkieliset ämmät! — Miksi sekaantuvat he muiden asioihin? Jos he vallan perättömästi niin kauheasti parjaavat Johannaa, niin onhan maailma täynnä paljaita piruja! Mahtaneeko olla Johannakaan vallan viaton? Herra varjele! Kyllä nyt otan selvän, tutkin ja tunnustelen; minä haen käsiini hänen sydämensä syvimmänkin sopukan. Ja jos — jos — eron teen vaikka sydän vuotais verta! — Tätikin jo puhumaan rupesi, ovat hänetkin saanet epäilemään ja se mua paraiten kaivaakin. — Sitä juomista ei nyt kukaan usko … ja kun ne vietävät valehtelevat — va-leh-te-le-vat että Johanna itseänsä Iikalle kosituttaa, jumaliste!
"Joskus sen Saaraleenankin juttujenpää täytyy tulla". Joonas nauroi omille ajatuksilleen: "Oli se sekin lystiä kun menin kerta sinne Kuppilaan ja saatoin ajatella Miinaa".
Hän kopeloi taskussaan sormusta:
"Nyt se jää — jos jää… Täytyy jäädä! Tähän peliin tulee saada loppu".
Joonas astui muutaman askeleen rauhallisen näköisenä, mutta sitten hän äkkiä kohotti vimmastuneena nyrkkinsä ja sorisi hampaitten välistä: "Jos Kuppilan Iikka olisi minua onnellisempi ja Johannan saisi, niin kummia asioita silloin pitäisi Suhjalasta kuulua!"
Pikkusuutari saavutti nyt juosten Joonaan ja kuiskutti hätääntyneenä: