"Saisin edes kangen", äänsi Joonas ja koetti tähyellä pimeässä ympärilleen.
Suutari osotti tien vieressä olevaan aitaan. "Tuoss' on", sanoi Joonas taittoi siitä seipään, suutari teki samoin. Niin lähdettiin Teereläänpäin. Kun tultiin kartanolle, alkoi suutari jäädä; kentiesi ei hänellä ollut aivan varma luottamus kankeensa. Joonas ei odotellut, eikä kehoittanut, vaan meni. Keskipihalla hän seisahti ja kuunteli. Huomasi, että lutinoven raosta pilkisti valkea. Mieli kuohuksissa astui hän likemmäksi lutinrappusia. Seisahtui taas, sillä lutista kuului melua. Johanna käski kiivaasti:
"Pois, älä tule mun sänkyyni! — Iikka, kuulitko! Lähden paikalla tupaan jos tulet".
Iikan ääni kuului aina väliin: "Älä nyt ole niin kovin … vieläpä kun… Ka, enhän minä sinua syödä pyydä!"
Sitten oli taasen hiljaista. Joonaan sydän tykytti kiivaasti. — "Mitä merkitsee tuo hiljaisuus? Kysymys kävi kuin salama hänen sielunsa läpitse. Aluksi päätti hän rynnätä väkivallalla sisään, vaan huomasi heti, että olisi edullisempaa mennä sinne hiljaisesti koputtelemaan, kentiesi päästäisivät arvelematta sisään. Nousi rappusia lutineteiseen ja alkoi koputtaa ovelle.
"Pois Iikka! Minä avajan oven!" kuului Johanna sanovan. Vastaukseksi kuului hiljaista kuisketta vaan.
Joonas pusersi kankeaan niin lujasti, että sormet melkein vajosivat puunsisään.
"Mene pois siitä!" kuului taas Johanna sanovan. Heti sen jälkeen napsahti haka ja ovi aukesi. Kaikki sisällä olijat katsoivat ovellepäin. Kuppilan Iikka seisoi sen vuoteen vieressä, jossa Johanna makasi; toiset pojat istuivat vaatekirstun kannella. Talikynttilä paloi tuolilla. Johanna koetti kurkistaa vuoteenetehisen takaa ovelle. Joonas seisoi oviaukossa muutaman silmänräpäyksen ennenkuin astui sisään. Sitten, ikäänkuin jonkun äkkinäisen päätöksen tehtyä, hän kiivaasti astui huoneesen suu onnettomuutta ennustavassa hymyssä. Seipään oli hän jättänyt oven ulkopuolelle. Kukaan ei puhunut sanakaan. Joonas käveli pari kertaa edes takaisin lattialla kiivaasti viheltäen. Sivutse kulkeissaan polki hän tahallaan kirstulla istuvain poikain jaloille. Ne eivät paheksumistansa ilmoittaneet, vetivät vain nöyrästi töppösensä syrjään. Näytti siltä, kuin pojat olisivat tällä hetkellä olleet mieluisammin peninkulman päässä Teerelän lutista. Oli kulunut noin minuutti siitä kun Joonas luttiin tuli ja Iikka seisoi vielä vuoteen vieressä. Silloin viimemainittu äkkiä jalallaan potkaisi kynttilän joka heti sammui. Yksi pistolin laukaus, kirkumisia, kirouksia ja Johannan hätähuutoja — kaikkia näitä kuului ankaran töminän ja ryskeen seasta, joka pimeän tultua lutissa syntyi.
Vaatekirstulla istuneet pojat puikkasivat sellaisella kiireellä, jonka ainoastaan hätä saa aikaan, lutin ullakkoon ja siitä yhdellä harppauksella maahan. He seisahtuivat erään nurkan takana, tähdäten katseensa luttia kohti. Jyry niiden kahden välillä lutissa ei kestänyt monta minuuttia, kunnes toinen tuli jo rappusista alas semmoisella vauhdilla, jota mieluummin näkee kuin kokee. Alastuleva päästi suustansa vihlovia kirouksia ja jäi muutaman henkäyksen ajaksi makaamaan maahan. Sitten nousi ylös ja koetteli noituen jäseniänsä, sekä lähti ontuen ja hammastapurren poispäin, uhaten ja panetellen karanneita kumppaleitaan. Kun hän oli näkyvistä ehtinyt pois, pistäysi erään liiterin avonaisesta ovesta pihalle useita poikia, joiden joukossa oli Teerelän Heikki ja suutarikin. Nämät hiljaa toisilleen kuiskailivat ja nauroivat.
"Saipa pojat löylyn", arveli yksi.