"Sen olis heidän jo pitänyt mennessäänkin tietää", toinen sanoi.
"Se kävi oikein!" nauroi suutari. Kun tämä joukko oli jo mennyt, tulivat taas piilostaan esiin Kuppilan Iikan pakoon lähteneet kumppalit.
"Hyi kun minun on vilu", valitti toinen pudistellen itseänsä ja tukkien käsiänsä housuntaskuihin.
"Niin minunkin", tunnusti toinen, "minnekähän menisimme yöksi?"
"Pahuus, kun mentiinkään tuonne".
"Lähdetään pois, mutta ei mennä enään toisien näkyviin. — Hyh, kun on vilu; ja jalkanikin tärähtivät ettei tahdo oikein saattaa astua".
"Samoin minunkin, kun ei vaan olisi nilkkani tilaltaan. — Mennään nyt".
Kun Joonas oli Kuppilan Iikasta selvinnyt, palasi hän luttiin ja sulki oven. Etsi sitte rikkoutuneen kynttilän lattiasta, ja sai siihen valkean. Johanna istui vavisten vuoteellaan, vaan valkean tultua nähtyään, että Joonas oli lutissa, hän naurahti ja sanoi:
"Hyi kun minä pelkäsin!"
"Vai pelkäsit!" Joonas hieman naurahtaen vastasi. Sitten istui hän vaatekirstun kannelle ja veti esiin hopeahelaisen piipun takkinsa povitaskusta. Piipun pitkänlainen notkovarsi oli pistetty napinläpeen. Piippu täytettiin punaisista langoista kudotusta kukkarosta ja sytytettiin kynttilästä. Koko tuon toimituksen kestäessä ei puhuttu sanaakaan. Johanna vaan väliin käänsi hätäisesti päätänsä ja katsahti Joonaasen.