Hyvät miehet ovat rehellisiä.
Toisia ihmisiä kohtaan saattaa moni ihminen olla rehellinen. Useimmat ovat epärehellisiä itseänsä kohtaan. Se on raskainta laatua synti, suurin rikos luonnon järjestystä vastaan, koskapa itsepetosta seuraa rangaistuksena kintereillä: onnettomuudet, tuskat, epätoivo ja kuoleman kauhu. —
Herra Niilo Penttinen oli rikasmies. Hänen ympäristössään oli paljon ihmisiä, jotka olivat köyhiä rottia häneen verraten. Niilo Penttinen oli osannut järjestää niin, että heistä jokainen osaltaan hyödytti häntä, vaikka olivatkin köyhiä ja vähävaraisia. Niin tavoin kertyi hänelle suuret tulot, useimpain ympäristöläisten tulojen pysyessä pieninä ja niukkoina.
Niilo Penttisen kotona oli mukavaa ja lämmintä. Siellä oli osittain ja suhteellisesti myöskin komeata ja ylöllistä. Niin oli myöskin pappiloissa, nimismiehellä, tuomarilla, tohtorilla, sahan patruunalla, kauppiailla ja osalta talollisillakin. Köyhillä mökkiläisillä, päiväläisillä, torppareilla ei ollut niin lämmintä ja mukavaa, sillä heidän tulonsa eivät koskaan riittäneet omiin mukavuuksiin, — siinä oli kylliksi kun elivät.
Niilo Penttinen oli hyvässä maineessa. Hän oli kristillismielinen, kansallismielinen, teki usein lahjoituksia, toisinaan synnyttämättä mitään meluakaan. Ja kun niillä tienoin joku sattui tekemään julkisesti sellaista syntiä jota ei vielä ollut totuttu katsomaan läpi sormien ja jonka välttäminen oli niin helppo että vaan harvat kompastuivat ja lankesivat siihen, — silloin oli Niilo Penttinen ensimmäisenä miehenä moittimassa ja piti syntiselle nuhdesaarnan.
Mutta Niilo Penttiselläkin, niin mallikelpoinen, siivosyntinen ja toimeentuleva kuin olikin, oli myöskin maallinen tuskansa: häntä kalvasi alituinen köyhtymisen pelko. Poistaakseen tätä, ikävää rasitusta, koetti hän kaikilla luvallisilla keinoilla lisätä tulojaan. Siitä oli kyllä seurauksena, että useain köyhänpuoleisten ympäristöläisten menot samassa suhteessa kasvoivat, — mutta se ei kuulu asiaan.
Ijän karttuessa kasvoi Niilo Penttisen levottomuus. Ei hänellä nyt enään ollut niin paljon huolta tulojen lisäämisestä, kuin ennen kootun tavaran sopivasta sijoittamisesta. —
Sattuipa kerran kuolemaan muuan suutari, jolle herra Penttinen oli lainannut 100 markkaa. Suutari kuoli niin tyhjänä, ettei jäänyt jälelle muuta kuin viisi alastonta lasta ja keuhkotautinen vaimo.
Tämä kuolema koski herra Penttiseen ja hän murehti sitä niin, että otsa meni ryppyyn. Ei hän lasten vuoksi murehtinut, — pitäähän niistä vaivaishoito huolen. Ei hän myöskään murehtinut tuon keuhkotautisen vaimon tähden, se kun oli aina ollut vähän ylönkatsottu rumuutensa ja tyhmyytensä tähden, — ja nythän siitä kyllä pitää Jumala huolen kun on sallinut kerran keuhkotaudin tarttua. Mutta suutarivainajan velan maksusta, siitä ei kukaan milloinkaan tulisi sanaakaan virkkamaan, eikä minkäänlaista huolta pitämään. Sitä herra Penttinen huolehti ja murehti, kuultuaan suutarin kuolemasta.
Silloin ilmestyi itse Kuolema omassa persoonassaan herra Penttisen eteen, hymyili niin ystävällisesti kuin se hänenkaltaiselleen oli mahdollista ja sanoi: