"Lienen saattanut sinut murheelliseksi kun vein suutarin ennen sinua".
"Ei, ei", koetti herra Penttinen änkyttää kauhusta ihan kalpeana.
"Sinun vuorosi tulee kyllä pian", jatkoi Kuolema. Kauhusta nousivat herra Penttisen hiukset pystyyn.
"Mihin sitten panet kaiken mitä koonnut olet?" jatkoi Kuolema.
Herra Penttinen yritti kysymään:
"Milloin?"
Mutta vastausta ei tullut. Kamala näky hävisi ja jälelle jäi alituinen, kalvaava, tuskallinen kuolemankauhu.
Vaikka herra Penttinen olikin uskovainen ja tiesi varmasti kuolemansa jälkeen pääsevänsä taivaasen, tahtoi hän kuitenkin lykätä tuon muuton niin pitkän ajan päähän kuin suinkin mahdollista. Kun Taivaassa saadaan olla ijankaikkisesti, niin sinne kyllä aina ehtii…
Sitäpaitsi, kun herra Penttinen tiesi olevansa hyvissä väleissä Jumalan kanssa, päätteli hän aivan varmasti, että kuolema häntä uhkaillessaan oli tehnyt ilkeätä leikkiä aivan ominpäin, ilman Jumalan neuvoa. Siitäpä syystä hän uskalsikin vastakynteen ryhtyä ja päätti puollustautua kuolemata vastaan kaikilla tieteen ja kotitarpeen keksimillä keinoilla, maksoi mitä maksoi.
Kaikki mitä rahalla voi saada kutsui hän apulaisikseen, sekä koetti rukoillakin, että Jumala pitäisi villiä Kuolemata hiukan aisoissa.