Tästä taistelusta Kuoleman ja herra Penttisen välillä syntyi loistava näytelmä, jossa panoraaman tavoin vaihteli tieteen ja kokemuksen synnyttämiä mestaritekoja. Mutta kaikesta huolimatta — ei edes erikoissuhteestaan Jumalan kanssa — tunsi herra Penttinen kauhulla ja vapistuksella, että Kuolema seisoi yhtämyötään oven takana, kylmä, nihkeä käsi ovenrivassa.
Toisinaan ajatteli herra Penttinen, että se saattaa seista siellä kyllä vuosikymmeniä, — mutta kohta meni mieleen: se saattaa myöskin astua sisään milloin tahansa.
Herra Penttinen eli näihin aikoihin rikasta sielunelämää, koetti kiinnittää huomiotansa kaikkeen mikä vaan suinkin saattoi häntä koskea.
Niinpä hän, omituisen sattuman kautta, joka ei kuulu tähän, tuli ajatelleeksi omaa suhdettaan köyhiin ihmisiin, joita hänen ympärillään oli niin lukuisasti. Hän oli ennen aina ollut vakuutettu siitä, että ainakin köyhät häntä ylistävät ja kiittävät armeliaisuudesta. Mutta nyt hän sai yhtäkkiä tietää, että ne eivät pidäkään hänen armeliaisuuspalojaan muuna kuin muruina, jotka rikkaan pöydältä putoovat. "Sepä kauheata!" ajatteli hän ja suuttui. Olihan hänen kotinsa, semminkin joulunaikoina ollut ikäänkuin yleinen armeliaisuuslaitos. Aina oli hän harrastanut kansan ja kirkon parasta; hänetkö nyt luettaisiin koronkiskuriluokkaan!
Hän kokosi köyhiä ympärilleen ja puhui niille kiihtynein mielin, äänen vapistessa loukatusta omanarvontunnosta.
Mutta ne eivät uskoneet häntä. Yksi joukosta puhui:
"Sinä olet tässä rikas, herra, voit hyvin, elät loistossa ja mukavuudessa. Meidän yhteisillä uhrauksilla ja myönnytyksillä olet päässyt tähän asemaan. Hävitä pois komeus, luovu mukavuuksistasi. Tule ja ala elää meidän tavallamme. Rupee veljeksi. Tähän asti olet sinä ollut ylimys. Sinulla on ollut meistä suurempi hyöty, kuin meillä sinusta. Tuloistasi olet uhrannut armeliaisuuden tekoihin pienen, pikkuruisen rovon ja yrittänyt sillä ostaa meidän rakkauttamme. Mutta kuule nyt mitä sanon: köyhä voi myydä kaiken muun, mutta ei rakkauttaan. Rakkautemme voimme antaa vaan rakkauden vastalahjaksi."
Herra Penttinen nuhteli, nuhteli kovastikin ja oikein jumalansanan kautta, sekä koetti kovistella ja uhkailla. Vaan ne eivät välittäneet mitään. Pelosta ei puhettakaan! Röyhkeyden vaan vastasivat röyhkeydellä. Kovin harmistuneena huomasi herra Penttinen, että hän todella riippuikin enempi niistä, kuin ne hänestä.
Vanhat suosittelukeinot eivät siis näyttäneet kelpaavan. Mutta yksi etu tästä taistelusta oli herra Penttiselle ollut, se, että hän sen kestäessä usein unhoitti olevansa kuoleman sairas. Elämä tuossa uusien ajatusten ristitulessa vei mukanaan niin, ettei oikein ehtinyt sivuilleen katsoa.
Hänellä oli varoja, hän voi elää mukavasti. Mutta, tulla toimeen elämässä, ilman sellaisia käskettäviä, jotka olisivat hänelle kiitollisia, sitä ei herra Penttinen voinut.