"Tietysti. Eihän maa kasva muuten?"
Ojuri ravisti päätään ja katseli kulmiensa alta herraa, että onko se hullu vai viisas? Ja kun ei hän päässyt siitä selville, pani hän leveän suunsa ilvehymyyn ja ryhtyi uudestaan savennostoon.
"Onko tuo raskasta?" kysyi Stormberg.
"Noo, kuinka on mieskin. Eikö haluta tulla koettamaan?"
Mutta Stormberg meni nuivallanenin pois, ilmoittaen ettei hänellä nyt ollut erikoista halua koettamaan.
Iloista mielialaa tavoitellen suuntasi seurue matkaansa edelleen pitkin matalaa maantietä, jonka kahden puolen karu luonto ikään kuin väsyneenä ja nälkäisenä kalpein poskin huokaeli. Ojuri oli siihen kiini kasvanut, tuohon näkyyn ikänsä tottunut. Hän oikasi selkänsä hetkiseksi, pisti puoleksi palaneesen piippuunsa punakukkoja, meni ojankylestä esiin pistävän juurakon päähän istumaan, ja omituinen ilme silmissä, kurotteli katsomaan herrasväen jälkeen. — 61 —
Herra Stormberg puhdisti toimessaan likautuneita kenkiään ja harmitteli itsekseen, kun tuo ojuri oli häntä melkein kuin ivaillen kohdellut… Samassa neiti Petterqvist tuli luokse, laski kätensä olkapäälle ja virkahti:
"Kuules Aksel, tämä matka tulee hirmuisen ikäväksi."
Herra Stormberg tahtoi kääntää asian leikiksi, mutta se ei onnistunut.
Ikävä mieliala tuli kuin tuoni…
Maaseutu tuntui niin vieraalta, niin kolkolta, että naurukin, tuo terävä, hiottu kaupunkilaisnauru, hetkisen turhaan siipiään koeteltuaan palasi takaisin, poskimaalissaan happamennäköisiä, kyynelten uurtamia jälkiä…