Matkueen näköpiiristä muori vihdoin katosi. Viidakko muuttui vähitellen matalaksi korveksi, jonka läpitse maantie pehmeänä, matalana ja syvävakoisena luikerteli. Ympäristön kasvullisuus yhä köyhtyi mitä pitemmälle tie eteni. Näköpiiri oli supistuneena mäntyjen väliin, joiden heikkovartinen, sairalloinen mutta lukuisa seura pyrki kahden puolen tietä pakkautumaan ihan maantielle asti. Masentavaa mielialaa, jonka tämä omituisesti ahdistava ja alakuloinen luonto väkistenkin nostatti äsken iloiseen seurueseen, koettelivat he laulaen karkoittaa. Mutta käveleminen tuntui silloin niin raskaalta. Laulunsäveleet kuulostivat palaavan laulajille itselleen takaisin toivottomina kuin Noan kyyhkynen. Sävel ei soinut. Silloin tällöin loikkasi yli maantien kurainen sammakko. Muuan pikkulintu piipitti jonkun hajanaisen tunnelman, mutta jätti yrityksen kohta siihen ja lensi pois. Suurempaa metsälintua ei näkynyt, ei kuulunut pyyn pillimäistä vihellystä, eikä koppelon komeata, juhlallista siiven kohinaa.
Jo valittivat matkueen heikommat tuskitellen ikävyyttä. Kohta kuitenkin aukeni eteen laveampi kytövainio. Siinä toiset sarat kasvoivat kituista ruista, toisilla vahaiset juurakko-kasat kuumassa auringonhelteessä loivat päältään kuivavaa suorapaa. Näköala ei tässä ollut sen miellyttävämpi ja muuan nuori neiti ilmaisi surullisen mielialansa huokauksella. Siitä kuitenkin joku nuorista herroista sai aihetta uuteen pilaan, jonka avulla päästiin paremmalle tuulelle, kunnes huomattiin aivan lähellä mies kydönojassa savea nostamassa.
Oja oli noin kolme kyynärää syvä. Musta ja kurainen vesi ulottui miehen polveen saakka. Mies seisoi matkailijoihin selin, joten heti omituisesti pisti silmään leveät hartiat ja sinijuovainen paita, joka oli hiestä ihan musta. Lakki oli pellolla kannon päässä ja takkuinen pää näytti ehdottomasti paahtuvan kuumuudessa. Säännönmukaisessa, jutkistavassa tahdissa polkasi hän lapionsa syvään saveen. Savi porahteli ja kurahteli kukkurapäisen lapion jäntevällä varmuudella noustessa miehen pään tasalla olevalle pientareelle. Vesi roiskahti kasvoille ja saventönkäle valahti siihen kuin väsyneenä huokien ja töllistellen.
Se oli raskasta työtä. Ja jos huvimatkailijoille, jollekulle, olisi sattunut mieleen runoilijan säkeet: "Korvet kylmät voimallansa perkailee hän pelloksi," — niin olisi hän saattanut tässä, kun runollisuus oli muuttunut todellisuudeksi, vertailla, innostiko häntä todellisuus samalla tavalla kuin runollisuus. Mutta sitä ei kukaan muistanut. Kun mies likaisen, leveän naamansa käänsi taaksensa ja huomasi tiellä joukon kummastuneita silmiä olevan häneen tähdättyinä, sekä sen enempää antamatta itseään häiritä jatkoi työtänsä, — äännähti äsken huokaillut sievä neitonen: "Hyi!"
Mutta Stormberg, joka oli ojurin katseessa keksivinään ylenkatsetta, otti vakavan, asiantuntijan muodon ja huusi:
"Kuules mies! Kenenkä pelto on tuo, jossa kasvaa noin huono ruis?"
Kääntämättä päätään sanoi ojuri sen.
"No sano nyt sille miehelle, että hänen pitää laittaa sontaa pellolleen… Siinä kai on lannan puute, kun se on noin huonosti kasvanut. Omistaja on laiska mies, vai kuinka?"
Nyt käänsi ojuri kasvonsa herraan, joka oli astunut kytöpellolle ja likasi siinä tulimullassa koreita vaatekenkiään.
"Sontaa? Kytöpellolleko?"