Illalla, kun Pekka palasi kartanosta työstä, tapasi hän puolitiessä pehtorin. Hän asteli jokseenkin rivakasti siinä tiedossa, että nyt oli edessä kaksi vapaapäivää, joina saisi korjata rukiinvähänsä peltoon varisemasta. Niistä päivistä tosin toinen oli sunnuntai, jumalan lepopäivä. Mutta Pekka ei viitsinyt edes harkita, olisiko sopiva leikata varisevaa ruista lepopäivänä, — hän leikkaisi vaan…
Juuri siinä tuli pehtori vastaan. Pekka oli vähällä unhoittaa nostaa lakkia, mutta onneksi kuitenkin huomasi sen. Pehtori oli jo astunut ohitse, kun äkkiä kääntyi ja virkahti:
"Aivan oikein! — Olin vähällä unhottaa, — ne eivät varmaankaan siellä sanoneet sinulle, että et voikaan saada vielä vapaapäivää. Huomenna otat hevosen mukaasi ja tulet kartanoon tavalliseen aikaan."
Enempää viivyttelemättä meni pehtoori tiehensä. Mutta Pekka seisoi tiellä, hyvin tyhmistyneen näköisenä katsoen menevän jälkeen, joka pian katosikin hämärään. Sitten kääntyi Pekka verkalleen ja virkkoi ääneen:
"Saatana!"
Kun tämä mies tuli kotiin, oli jokseenkin pimeä. Vanhempi tyttö, 11 ikäinen, oli äitinsä kanssa leikkuupellolla, toinen, 8 vuotias keitti puuroa ja 3 vuotias poika itkeä kyhni penkillä omia aikojaan.
Pekan ruokakontti lensi niin huimasti nurkkaan, että poikakin hämmästyi ja lakkasi itkemästä. Mitään puhumatta lapsille otti hän sirpin ja riensi leikkuupellolle. Kello oli silloin 10 illalla.
"Tapasitko pehtorin?" kysyi vaimo. "Tapasin."
"Mitä se sanoi?"
"Käski huomenna tulla hevospäivätyöhön."