Tämä lapsellinen keskustelu vaikutti sittenkin syvästi herra Penttisen herkistyneesen mieleen. Kauan ja perinpohjin hän sitä harkitsi ja punnitsi ja johtui vihdoin sydämmensä pohjasta huudahtamaan:
"Armahda minua Jumala ja johdata oikealle tielle!"
Niilo Penttisen puolesta oli se laatuaan ensimmäinen anomusyritys Jumalalle. Kyllä hän ennenkin oli esitellyt yhtä ja toista, muiden mukana kirkossa ja joskus kotonakin, huokaisten pyytänyt Jumalan siunausta toimillensa. Niiden huokausten tarkoituksena oli aina kuitenkin ollut taivuttaa Jumalan mieltä suosiolliseksi hänen hommilleen, s.o. ohjailla Jumalaa herra Penttisen mielen mukaan. Ei ollut kysymystäkään siitä, että Jumala saisi ohjata herra Penttistä. Nyt oli sitä pyydetty. Se oli suuri luottamuksen osoitus Jumalalle, aivan harvinainen rikkaalta ja saiturisekaiselta ihmiseltä.
Jumala kuuli herra Penttisen rukouksen, ja tarttui ohjaamaan hänen asioitaan.
Tähän ei kuulu se, mitä kaikkea nyt matkalla tapahtui, mutta lopputulos uudesta suunnasta oli se, että Niilo Penttinen joutui tekemään vararikon.
Herra Penttinen oli muiden ihmisten kaltainen ja katseli asioita heidän kannaltaan. Jumala, tietysti, katseli asiaa omalta kannaltaan.
Melkein epätoivoon joutui Penttinen, Jumalan huomiosta kun luuli kokonaan syrjään joutuneensa, sitävastoin kuin aina ennen, rikkaana ollessaan, luuletteli itseään Luojansa lellipojaksi.
Vaan kun mies oli aikansa parkunut ja valittanut, väsyi hän siihen, — semminkin kun ei Kuolemakaan nyt uhkaillut, vaan pysytteli enimmäkseen piilossa. Epätoivokin rauhoittui vähitellen.
Hän joutui nyt elämään tavallista, vaatimatonta elämää. Entiset rikkaat ystävät jäivät paikoilleen, herra Penttisen laskeutuessa niiden tasalle joitten täytyi pakosta elää hyvin vaatimattomasti. Ensinnä tuntui tämä uusi ympäristö vieraalta ja vastenmieliseltä, — melkeinpä ne olivat aivan kuin entisiä vastustajia.
Ajan kuluessa kaikki muuttui. Hän saavutti uusien tovereittensa ystävyyden, ei lahjoilla eikä hyvillä teoilla, vaan vastalahjana osoittamastaan veljellisyydestä.