Kuolema, jolla on aina niin erinomainen taipumus sekaantua ihmisten asioihin, oli pysynyt pitkän ajan syrjässä, vaan nyt hän eräänä aamuna raotti herra Penttisen yksinkertaisen kodin ovea ja irvisteli.
Penttinen säpsähti ensinnä, mutta asettui kohta. Laski kädet ristiin rinnalle ja, katsoen Kuolemata rohkeasti, mutta uhittelematta vasten kasvoja, virkkoi nöyrästi ja hiljaa:
"Valmis."
Aika ei ollut vielä tullut, uhriin ei saanut vielä koskea. Kuolema painoi oven hiljaa kiini ja lähti pettyneenä tiehensä.
Ystävät riensivät onnittelemaan ja puristamaan hänen käsiään.
"Miltä sinusta nyt tuntuu, vanha, paljon kokenut setä?" kyselivät.
"Iloiselta. Ihmisen pitää olla aina valmis sata vuotta elämään, huomenna kuolemaan."
"No sillä lailla!" riemuitsivat ystävät. "Mutta tule nyt meidän mukanamme paljastamaan rikkaitten ja ylimysten itsekkäisyyttä".
Vanhus naureskeli:
"Eihän siinä mitään paljastamista ole, se on alaston ennestäänkin."