— Mitä järkeä on siinä, puhui hän, että minä maanomistajana odotan pakkolakia säätämään sopimusrajoja minun ja maani vuokraajan välille? Jos nimittäin pakko tulee, ja se tulee, kun on niin suunnattomasti ihmisiä, joiden pitäisi viljellä maata ja elää siitä, sekä suunnattomasti maata, johon viljelijän käsi ei ole ikinä koskettanut, mutta jota nyt ei viljellä syystä tai toisesta. Nämä maattomat maamiehet ja viljelemätön maa pitää saattaa yhteen … siittämään ja synnyttämään elämää, eikö niin?
— Varmasti!
— Tässä tulee pakkolainsäädäntö, ellemme suosiolla asiaa järjestä. Ei suinkaan Suomen kansan kehitystarve anna töksäyttää itseään siihen, tahdommeko me vai emmekö tahdo jotain asiaa. Pakkolaki tulee, emme me voi sitä estää enempää kuin voimme estää kevään tahi syksyn tuloa. Sen on pakko tulla. Eihän voi eikä saa häätää ihmisiä kodeistaan kymmenin tuhansin maantielle, tehdä heistä maantien kiertolaisia, yhteiskunnan hylkyjä vain sen vuoksi, että siitä sattuu olemaan minulle muutaman markan hyöty eikä ole lakia joka voisi estää minua tätä etuani käyttämästä? Sehän olisi kirottua työtä! Sitä maata, jossa niin tehtäisiin, seuraisi Jumalan vanhurskas rangaistus … ja minä häviäisin varmasti kymmenin kerroin sen luullun hyödyn, minkä otaksuisin saavani niistä maatilkuista, joiden viljelijät häätäen olisin tehnyt tälle maalle uusia vaivaisia, kerjäläisjoukkoja ja rosvolaumoja, vähentänyt maatyöväkeä ja lisännyt erämaita…
— Noh, pakkolaki tulee, kun sitä kerran pakko vaatii. Mutta minkälainen? Onko meidän aikamme jo niin pitkällä että maakysymys on valmis ratkaistavaksi ikuisiin aikoihin? Tuskin! Kukin polvi viisastuu ja pitää huolen omasta itsestään. Älkäämme murehtiko mikä heille sopii… Laskekaamme edistys vain irti meidän aikamme jarruista. Tulevaisuus kyllä pitää huolen itsestään…
— Mutta hullukin ymmärtää, että pakkolaki tulee loukkaamaan omistusoikeutta. Mitäs se loukkaisi! Mistäs se ottaisi turvaa häädönalaisille? Eikö niin?
Mikkonen tuijotti yli kulmainsa terävästi Kanteleista, joka nojasi pöytään kämmenpäidensä varassa, paidanrinta avoinna ja kuunteli.
— Kyllä, hän myönsi, vakuuttavasti ravistaen päätään.
— No niin. Ja minunko, vapaan talonpojan pitäisi jäädä jouten odottamaan ja katsomaan päältä kun muut, maatyölle, maan luonnonlaeille ja maahengelle vieraat ihmiset säätävät lakeja, joiden mukaan minun pitäisi maamiehenä järjestää elämäni? Hui hai!
Mikkonen päästi helakan mahdottomuuden naurun. Sitte hän huitasi molemmin käsin:
— Minä järjestän itse!