… Lapio ei ole hyvä, se kun on noita kihveleitä. Hän luo parhaiten vanhanaikaisella, puupesäisellä…
Eräässä välissä alkaa Mikkonen jo huomata että Kanteleinen hätii liiaksi, ojanreuna saa mutkia ja siihen jää korjaamisen varaa. Ei opettaja enää ehdi tarkoin tavoittaa joka pistoa.
… Niin, minähän olen mestari tähän, ajattelee Mikkonen sisällisellä tyydytyksellä. Mieli tekee jo muistuttaa Kanteleiselle, mutta jättää sen kuitenkin.
… Vaan mitäs tässä nyt? huomaa hän yht'äkkiä. Hitaammin vain, hitaammin, hiukan hitaammin! Se on hyvä ojurikin tuo opettaja, mutta tottahan minun pitääkin olla parempi! Elämänikäni olen luonut ojia, enkä ole ikänä antanut toisen voittaa… Kerran kyllä, yhden ainoan kerran. Mutta … no, se ei nyt kuulu tähän. Tässä saa tarpeensa tavallinen mies…
Mikkonen hidastuttaa vauhtia. Pian alkaa Kanteleisen lapio tehdä tarkempaa, sievempää työtä, reuna alkaa suoristua. Mutta sittenkin on siinä jotain sellaista pientä, joka vertaillessa Mikkosen valmistamaan ojanpuolikkaaseen jättää tilaa muistutukselle. Kiireinen vauhti on heiltä vähäksi aikaa katkaissut puhelun. Mutta se virkoaa taasen kun työ alkaa sujua pakotonta, iloa tuottavaa kulkuaan.
VI.
Sisään tullessaan molemmat miehet hikoilivat vahvasti. Päällimmäiset vaatteet heitettiin syrjään ja juotiin kaljaa. Jo ulkona oli Mikkonen hieman raottanut asiaansa, mutta nyt hän alkoi siitä puhua.
Häntä oli yötä päivää kiusannut Eduskunnan äsken tilattoman väestön maanhankinta-asiassa tekemä, hylkäävä päätös. Maanvuokraajain kohtalo oli vuosikausia ollut hänellä painavana mielessään. Aina siitä ajasta saakka, jolloin oma poikansa oli hänelle valaissut miten kauhea kansallis-yhteiskunnallinen synti olisi häätää esim. Kivinotkon torpan vanhoja asukkaita, oli hän melkein yhtämittaa ajatellut maanvuokraolojen ja pienviljelyksen järjestelyä. Sanomalehdet olivat asiasta puhuneet ja hän oli niitä lukenut, tulematta paljoakaan viisaammaksi juuri tässä asiassa. Valtiopäivillä oli riidelty, puoluepuhujat olivat käyneet asiaa selittämässä. Ne synnyttivät kyllä uusia ajatuksia, mutta kaikki töksähtivät lopulta yhteen suureen puskuriin: maan omistukseen. Usein oli asiasta juteltu kylänmiesten ja varsinkin opettajan kanssa, mutta yhä oli kysymys avoinna.
Omien vuokralaistensa kanssa hän oli jo aikoja sitte asian selvittänyt. Kaksi torpparia ja kolme mäkitupalaista olivat saaneet uudet kontrahdit. Niistä sovittaessa ei oltu sanaakaan riidelty, eikä sittemmin jälkeenpäinkään.
Tarkastellessaan vuokrasuhteita omalla kylällä, oli Mikkonen tehnyt sen havainnon, että ainakin täällä on aivan lapsellista odottaa lainsäädännön pakkotoimia, koska suhteet voidaan aivan yksinkertaisesti ja helposti järjestää muutenkin. Mutta kyläläisten, niin maanomistajain kuin vuokraajainkin haluttomuus sovitella, se häntä tuskastuttaa.