Niin alettiin kahteen mieheen.
— Minä tulen teille juttelemaan maailman asioista, jatkaa Mikkonen kun jo tekevät työtä, ja keskeytän teidät tärkeästä työstä. Eikö ole silloin parempi, että autan joutessani teitä ensin saamaan loppuun tälle päivälle aikomanne työn ja sitte vasta jutellaan, häh? Enkö minä hyvänä naapurina tee tässä oikeutta teille, vai?
Kanteleinen myönsi.
— Niin se on, uudisti Mikkonen. Katsokaahan! Jos me ihmiset katsoisimme aina rehellisesti myöskin lähimmäisemme parasta, niin tällaiset pikkuasiat huomaisimme aina kohta, ennen kuin oma etu ehtii tukahuttamaan huomiomme ja asettumaan sen eteen. Onko opettaja tätä huomannut?
Oli, kyllä hän oli huomannut.
— Niin, kyllä sen huomaa. Ajatelkaa esimerkiksi tätäkin tapausta tässä: minä tulen tänne omine asioineni ja vien teidät sisään. Työnne jää puolimoihin juuri silloin kun olette päässyt innostumaan … minä vien teidät juttelemaan omistani tai muun maailman asioista. Mutta teidän ajatuksenne jää tänne ojanluontiin, kun se keskeytetään kesken, ettekä te voi innostua minun asiaani… Ja se voi olla sellainen että siihen pitää innostua, jos siitä mieli tulla mitään … Ja jos ette te innostu, turhaan menee silloin minunkin iltani… Eikö ole näin?
Olihan se.
Mutta ojanluonti alkoi häiritä puhelua. Mikkonen havaitsi pian, että vaikka hän oli itse kuuluisa ojuri, sai panna matkaan tavallisen vauhtinsa pysyäkseen opettajan rinnalla.
… Kas, kas, ajatteli hän muistellen mielessään niitä aikoja, jolloin oli, Kanteleisen täällä olon ensivuotena, ollut niitä, jotka pitivät tätä "herraspoikasena", joka laiskuuttaan oli antautunut opettamaan heidän lapsilleen joutavuuksia.
Mikkonen innostuu. Kilpailuhalu alkaa kiihottaa. Kyllä hän tässä vielä poikaset voittaa!