V.
Kanteleisen ehdittyä juuri päästä parhaaseen työnvauhtiin tulee Mikkosen isäntä polkupyörällä. Heitettyään pyörän tienvieressä seisovaa puuta vasten tulee luokse. Kanteleinen jatkaa ojanluontiaan, Mikkonen istuu pientareella ja juttelee. Vihdoin Kanteleinen alkaa pyyhkiä lapiota lähteäkseen vieraan kera sisään. Huomatessaan tämän virkkaa Mikkonen:
— Tuota, äläkä nyt, ei mulla ole kiirettä. Tuota, mikäs teillä oli urakkana täksi illaksi?
— Urakkanako? Eihän sitä niin määräurakoita, tässä…
— Onpahan! Minä olen kuullut. Teillä ovat vain nämä iltapäivät näitä maatöitä varten, kun päivät pitää opettaa… Olenpa varma, että teillä oli täksikin iltapäiväksi urakka, väitti Mikkonen, tummissa silmissä tuo omituisen herkkä, aina kiihottumaan valmis ilme.
Kanteleinen nauroi.
— Noo … tämän ja tuon ojan tässä ajattelin, mutta eihän tällä vielä niin kiire ole…
— On sillä! Mitä me sitä nyt jättäisimme. Onko teillä toista lapiota?
Luodaan urakka ensin täyteen ja sitte vasta lähdetään juttelemaan…
Sitte on niin mukava, aivan kuin olis vatsa täynnä, kun on urakka
voitettu.
Mikkosessa paloi jo hänen kiihkeä innostuksensa. Ja Kanteleisen vastusteluista huolimatta meni hän pitkin loikka-askelin koululle saadakseen itselleen lapion. Vähän ajan kuluttua palasi sieltä. Sohvi oli antanut uuden kihvelin. Kanteleinen vielä joutavoitsi.
— Älkää tyhjää! kielsi Mikkonen. Heitti takin päältään ja asettui vastaiselle puolen Kanteleista, toiselle ojanpartaalle reunustamaan.