— Ei se siinä, kuivahkossa mullassa … eihän mullasta tahriinnu?
Ja poika sai mennä. Jo ensi askelilla pienet sääret sekaantuivat. Äidinkin täytyi nauraa, vaikka mieltä jo kiusasikin kohta jälestä seuraava pyykki.
— Voi, voi, joutui hän voivottelemaan samalla, kun työt muistuivat mieleen, ja tässä nyt vain näin tulee aikansa kuluttaneeksi.
— Hetkinen huvillekin, Martta-kulta, lohdutti Väinö ja katsoi hymyillen silmiin, kun Sohvi jo huolissaan palaamista ajatteli. Moni tehtävä odotti, kun ei ollut ketään, jota käskeä edestään edes pikkujuoksuihin.
Heikki taapusti yhä pellolla, vaikka västäräkki jo olikin siirtynyt etäämmälle, visertäen ja keinutellen nyt taimilavan reunalla ja jutellen parin tuttavan kera jotka hyppivät ja keikuttivat siinä lähiseutuvilla.
Kanteleinen alotti uudelleen ojanluonnin. Vaikka Sohvilla oli kiire, jäi hän ihaillen katselemaan miehensä työskentelyä. Mies tunsi tämän katseen selkänsä takaa, ja se nostatti riemuisaa kevätkuumetta. Vaimoonkin vaikutti tämä työnilon nostattava mahti.
— Ja minä vain tässä laiskana! jatkoi hän ajatustaan ääneen huudahtaen ja pyörähti etsimään Heikkiä, joka oli muutamaksi silmänräpäykseksi unohtunut. Heikki oli sillävälin istunut peltoon ja saanut käsiinsä onkimadon. Äiti juoksi luokse:
"Hyi, hyi!"
Mato viskattiin, ja ennen kuin Heikki huomasikaan, sai hän kiitää taloa kohti hilpeästi juoksevan äidin sylissä. Isä katseli tätä menoa. Sohvin liikkeiden viehättävä joustavuus tavoitteli huippuaan tuossa hänen lapsi sylissä juostessaan. Kun Heikki ehti huomata, että hänet vietiin pois pellolta, alkoi hän kirkua ja pyrkiä pois juoksevan äidin sylistä. —
Isä nauroi ja rupesi luomaan ojaa.