Poikanen oli tuuskahtanut suulleen tienviereen aikoessaan suorinta tietä isän luo. Molemmat vanhemmat riensivät nostamaan. Isä ehti ensin, sai pojan syliinsä, mutta tämäpä ei suuria isästä välittänyt, sillä läheisestä ojanreunasta jo veti lapsen huomiota ensimäinen keltakukka ja sinne hän nyt isän sylistä riuhtoi. Poika sai kukan ja rauhoittui.
— Katso västäräkkiä, osoitti isä pellolla hyppivää lintua.
— Vättä … vättä…
— Västä, sano västä.
— Vättä … vättä…
— Vättä vättä se poika vain sanoo … vättä vättä se sanoo … tuo mukula… Sohvi-äiti tuhersi nenällään isän sylissä olevan lapsen rintaa, loruten. Pikku poikanen nauroi sydämestään kun kutkutti.
— Vättä … vättä se mukula vain sanoo, uudisti äiti tuhertaen.
Isä taisi suudella hät'hätää molempiakin, kun ei ihmisiä näkynyt lähiseudulla. Mutta sitte poika jo alkoi pyrkiä pois sylistä, lähteäkseen västäräkin perään, joka hyppi pellolla pyrstöään keikutellen ja houkutellen:
— Tulit … tulit…
— Älä laske pellolle, se tahrii itsensä, pyytelee äiti. Mutta isän tekee kovin mieli nähdä miten se taaputtaa ja vääntää lihavia sääriään pehmeässä mullassa.