… Kuinka hyvää tämä maa on! Miten siitä elämä huokuu … miten ajatus herää kun viljelysaikomuksessa koskettaa maata… Kun maata kääntää, on kuin kääntäisi tieteellisen kirjan lehteä, mutta tässä tuntuu kuin olisi itse tiedemies, joka tutkii, toteuttaa, luo uutta, kirjoittaa luonnonkirjaa…
Maasta oikein huokui elinvoimaa. Päivän lämmin aurinko oli sitä paahtanut. Nyt ilta-auringon valossa tuntui maa ikään kuin levosta nauttivan ja hymyilevän.
Yhä elävät ojurin mielikuvat maan mukana. Hän on jo tottunut vaihtamaan ajatuksia maan kera. Kaikki tämä tuntuu kuin olisi yhteistyössä, kuin maa olisi ajatteleva olento… Työtoveri on suuri, salaperäinen jättiläinen, joka ei kuitenkaan vähääkään pelota, vaikka sen voima on niin suuri.
… Maa… Aivan kuin maa nyt tuossa leveässä, vakaassa, hätäilemättömässä, juhlallisessa voimallisuudessaan lukisi suuria lupauksiaan, toinen toistaan satumaisempia…
… Kun vain ihminen ymmärtäisi maan ajatukset… Ojurin mielessä tuntuu kuin hän ymmärtäisi. Se tuottaa sanomatonta kevät-iloa. Hän polkee lapiota yhä kiihtyvällä innolla täyttääkseen oman urakkansa yhteistyössä niin, ettei suuri, salaperäinen saisi aihetta syyttää häntä laiminlyönnistä.
Koulukartanoa lähempänä ovat puutarhamaat. Navetan seinustaa vasten on korkea taimilava ja siitä sivulle, pienessä etelään kaltevassa mäkirinteessä jo muokattu ja osittain kylvetty puutarhamaa. Koulutalon päädyllä oli muutamia marjapensasrivejä sekä joitakuita omenapuun-alkuja. Sieltäpäin näkyi myöskin punavalkoinen mehiläispesä. Taampana koulun puisto, joka yhtyi metsään. Pihassa riippui muutamia pyykkivaatteita nuoralla kuivamassa.
Rakennukselta päin tulee kävellen Kanteleisen vaimo, Sohvi ja hänen edellään juoksee 2-vuotias Heikki. Ojuri huomaa tulijat heti kun he pistäytyvät nurkan takaa tielle. Heilauttaa kättään ja alkaa hymyillä, mutta jatkaa työtään. Kun tulijat saapuvat lähemmäksi, huutaa isä:
— Heikkikö? Heikkikö? isän Heikkikö?
Lapsi nostaa silmiään, huomaa isän, laskee riemuhuudon ja lähtee kipasemaan.
— Isä ansaitsee lapselle leipää! laskee Sohvi matkan päästä nauraen.
Voi kuule, kuinka sinä hikoilet. Voi rakas… Heikki, Heikki!