— Hm.
— Minä olen tänään elänyt elämäni suuren hetken, virkkoi hän edelleen ujosti, aivan kuin samassa katuen, että oli tullut sanotuksi.
… Jos eivät ne ymmärrä? hän ajatteli kohta.
Mutta Kanteleinen tarttui lujasti Peltomiehen käteen, puristi sitä ja näytti olevan liikutettu. Mikkonen löi olalle ja sanoi, mustilla silmillään lämpöisesti polttaen Peltomiehen syvää, sinistä katsetta:
— Mutta sepä olis meidän kylälle erinomaista…
— Itselleni, itselleni toki erinomaisempaa, kiisti Peltomies hilpeästi nauraen.
IV.
Muutamana toukokuun iltapuolena loi Kanteleinen ojaa koulun viljelyslohkolla. Lukukausi ei ollut vielä päättynyt, joten opettajalle liikeni maatöitä varten vain iltapäivät. Mutta kansakoulun koko viljelyspalsta näytti nyt olevan hyvässä viljelyskunnossa, siinä havaitsi perehtyneen viljelyksen jäljet.
Joustavalla vauhdilla pistää Kanteleinen lapiotaan. Hiki virtailee. Vahvarakenteinen ruumis toimii vaivattomasti. Aivan kuin jokaisella otteella olisi sama sisäinen vaikutelma kuin tanssilla eräisiin, voimistelulla, tai urheilulla toisiin. Se käy niin iloatuottavan keveästi ja ojanluojan kasvoissa väreilee, yhtämyötään vaihdellen, milloin nauttiva hymyily, milloin työajatuksen kiihottunut intoilu. Toisinaan hieman pysähtyy, pyyhkii hikeä ja antaa katseensa kulkea yli pienten viljelysten. Tuossa on pieni niittypalsta. Se on toisen kerran kasvussa. Sieltä nousee terävänä viheriäinen. Kevät on ollut kosteanpuoleinen. Se on vaikuttanut ruohokenttiin kuin taikasana. Vieressä on tuleva turnipsipelto ja sen takana perunakylvölle ajateltu pikku pelto. Niiden muokkaus on jo alotettu. Ojurin on hauska näitä ajatella.
Ajattelee, että tämä on nyt melkein samanlaista kuin ennen seminaarissa, kun pääsi käsiksi oikein innostavaan aineeseen. Ero on vain siinä, että silloin olivat kirjat ajatusten ja työn synnyttäjiä, nyt maa, luonto. Mutta vaihdos tuntui tekevän kummallisen elävöittävän vaikutuksen.