— Enkä välitäkään. Se ei ole mulle niin vaarallistakaan. Mutta maata minä tahdon! Annan palttua sellaiselle uskolle, joka köyhille lupaa taivaat ja maat, mutta toden tullen ei annakaan mitään… Katsos näitä käsiä. Minä olen elinaikani, aina 7-vuotiaasta asti ollut paimenena ja renkinä ja tehnyt maatöitä. Ja jos sinä ymmärtäisit kuinka hartaasti mun tekee mieleni omaa maata, niin… Minä en usko enää ketään! Puolueet lupaavat ja pettävät. Minä otan maata jos ikänä sitä saan ja annan palttua koko äänestykselle. Ei siitä mitään tule!
Juho ravisti päätä ja näytti melkein liikutetulta.
Miettinen oli juuri sytyttänyt uuden paperossin, puhalsi nautinnolla savut ja yhä ylimielisen hymyn leikkiessä huulilla virkkoi:
— Menisit Amerikkaan. Siellä ne sellaiset runolliset houreet haihtuvat työmieheltä. Työmiehen ei kannata olla runollinen.
— En mene, mutta Kettumaalle menen, jos vain…
Juho käänsi jo selkänsä aikoen lähteä työmaalle päin, mutta kääntyi yhtäkkiä ja julisti kiihtyneenä:
— Ja sen minä sulle sanon, että jos minä sieltä saan mieleiseni maapalan, niin vannon, että sen viljeleminen kannattaa. Kuinka ei se kannattaisi?
Hän katsoi pitkään ja ikään kuin yhä kummissaan kysyen Miettisen ilkkuvasti hymyilevään, kylmään naamaan. Käänsi sitte selkänsä ja meni syrjään.
Miettinen katsoi Juhon jälkeen, liikautti pilkallisen tunteen valtaamana toista suupieltä, silmää ja otsanahkaa.
— Kello so-oi! kuului työnjohtajan laulava ääni ja kilaus kiviporalla toiseen.