Se oli vasta ensi soitto, ja Miettinen istahti rauhallisesti.
Käsiä ja päitä alkoi kohoilla suosta kanervaisten mättäiden väleistä ja mäestä. Miehet jäivät pöperryksissä istumaan, sillä kuumuus oli paahtanut heidät puolihumalaan.
— Kello soo-oi! kuului vähän ajan kuluttua uudestaan ja pari iskua poralla toiseen.
Ensimäiset alkoivat kömpiä jaloilleen, pyyhiskellä nuttujensa nurjalla puolella kasvojaan ja etsiä kalveista juomaleilejään.
Muuan suuri mies murisi toverilleen:
— Lyhytpä se lepo taas … olikin, perusti… Onko se kello vielä?
Vähän pienempi mies pilkkasi:
— Jos sun nyt antaisi vielä siinä kivenkoloss' nukkua, niin kuoliaaksi nukkuisit itses. Ei siitä ylellisestä levostakaan. Paa tupakkia suuhus, nosta housus ja lähde.
Kolmas huuto ei ollut vielä soinut, kun Juho jo oli työntökärryineen liikkeellä. Miettinen istui silloin mäen reunassa kivellä ja joi, ivallinen katse hetkisen Juhoa seuraten. Hän sytytti vielä paperossin ja jäi paikoilleen viipyen muutaman hetken kolmannen soiton jälkeen.
Kun kolmas soitto kuului, oli jo 5-6 miestä töissään, mitkä ojanpohjassa, mitkä työntökärryjensä kera, mitkä lankkuja siirtelemässä, mitkä mäessä kivenporauksessa tai mäenkaivuussa.