— Ei.
— Ka, osaatpa sinä lyödä… Sillä lailla… Lyö vähän harvempaan ettet väsy… Ei hullun kiirettä ole… Pääasia on että työ käy siivosti… Se on pääasia.
Näin jatkettiin. Iikankin oli jo ehtinyt vallata onnistumisen innostus ja työnilo. Rotkolan kehut kävivät hänen työtaidosta ylpeilevään mieleensä kuin voide. Lyönnin tahdissa oli jotain tanssitahdin sukua. Hän soitti ja Rotkola piti tahtia.
— Stop! Nyt toinen reikä. Tule pitämään poraa, minä lyön.
— Kyllä minä lyön.
— Noh, tule, tule, konstia se on tämä pitäminenkin. Mutta älä nuljuta.
Rotkola alkoi lyödä, Iikan veri kuumeta. Häntä pelotti että jos se laskee käsille tuolta olan takaa… Nyt ei Rotkola puhunut. Silmä vain teräksisenä tähtäsi poranpäätä, suu kävi mälliä purren ja suupielestä vuosi tupakkapurua.
Kesken kaikkea pysäytti Rotkola tuimat iskunsa. Sanoi:
— Kuule, ota sinä maata sieltä Kettumaasta, Iikka, et kadu.
— Tuleeko siitä touhusta? kyseli Iikka.