— Puhuvat ainakin. Jos tulee, niin ota. Et kadu. Jos ei siitä mitään tule, ota muualta. Maata miehellä olla pitää. Muuten sitä on aina niin kuin varpunen ohranpääss'. Ja ihminen tulee laiskaksi, jos ei ole omaa maata. Olla aina toisen työss', se väsyttää ja nahkaavuttaa.
Rotkola sylki, puri ja sanoi:
— Minä lähtisin kohta Kettumaahan, mutta kun isäntä jatkoi sen torpankontrahdin, pysyn siinä. Vähänläntä siinä on maata, mutta minä alan olla jo vanhakin ja mukulat menevät tiehensä. Minä ja meidän momma vain jäämme… Tphy! Järsitään lisää kivensyrjästä.
* * * * *
Viemärin pohjamudissa kaivellessaan jutteli kaksi nuorta miestä. Heillä oli vain uimahousuntapaiset laitteet verhonaan, muuten olivat he ihan alastomia. Ihonpinta oli päivettynyt kuparinruskeaksi. Jaloissa oli toisella pieksusaappaat, sillä tällä kohtaa oli vesi taas rautaisen kylmää. Toinen urheili ilman jalkain suojia. Pitempi, Vihtori, oli Ojantaustan torpan poika Kettumaalta; hänellä ei ollut kenkiäkään. Lyhyempi oli Peräsen talon poikia, Jaakko-niminen, Jokirannan kylästä.
— Saatko isältäs rahat? kysyi Vihtori jatkaen keskustelua.
— En … mutta täältä.
— Tuleeko täältä niin paljo säästöön?
— Ettäkö Amerikkaan pääsee? Eiköhän. Puhelu hieman katkesi.
— Lähde pois, mukaan, houkutteli Jaakko. Miettinenkin lähtee.