Toiset kuultelevat hymyillen, toiset totisina, useiden ilmeissä kielteinen sävy.
— Johan se… Mutta kun saa sellaisenkin työmiehen kuin mulla oli tässä, alotti Erkki hyvin leveästi kertoa eräästä kulkumiehestä, josta hän oli saanut kyllikseen.
— Johan se, matki Varamäki, jolla oli Erkkiä varten vanhoja asioita hampaankolossa. Hän nojasi pyöräänsä vasten, tuijotti maahan ja uudisti:
— Johan se, aina väliin sattuu hyvillekin. Mutta mulla on sellainen käsitys, — vaikka ei suinkaan se mun käsitykseni mikään käsitys olekaan, — että kun isäntä on liian hyvä työmies, se saa aina huonoja palkkatyömiehiä. Kuinka sitte lie.
Muutamat nuoremmat miehet nauroivat. Erkki, joka ymmärsi piikin, koetti ampaista takaisin.
— Mutta sen mä vain sanon että makaavat ne sunkin renkis, makaavat jo.
— Kyllä ne saakin maata, en minä ole niistä ikänä mitään ikiliikkujia yrittänytkään.
Katseli taivaalle.
Toiset yhä nauroivat. Nolostuva Erkki näytti tutkistelevan ja etsivän sanoja. Mutta leppoisa, hyvänlaatuinen mies kun oli, alkoi kaivaa periä vain maalarin piipusta ja jupisi itsekseen:
— Ei niiden perujen kans auta mikään, kun sattuvat olemaan siitä laista.