Koivusen Vihtori taisteli lujimpana miehenä nuorisoseuran henkisten harrastusten puolesta. Hän puhui paljo henkisestä voimistelusta, johon ruumiillisen työn tekijöillä ei ole tilaisuutta muualla kuin nuorisoseurassa. Ruumiillista voimistelua taas he saavat työssä joka päivä. Kun ruumiillisen työn raatajat eivät viljele ajatuskykyänsä kuin sen verran, että kiinnijoutumatta pääsee kulkemaan ja oppii tekemään työtä niin kuin ennenkin maailmassa on tehty, siten tulee heistä kyllä maailman voimakoneita, joita viisaammat veivaavat. Mutta heistä ei tule koskaan ihmisiä, jotka kilpailevat taidossa, ajattelussa ja johdossa.
Niin he kiistelivät. Kanteleinen piti yhtä myötään esitelmiä, koettaen saada keskinäistä ymmärrystä aikaan. Mutta yleensä näyttivät ponnistukset turhilta.
Kyläkunnan isäntäväki suhtautui asiaan aivan levollisesti. He eivät olleet nuorisoseuralta oppineet koskaan mitään odottamaan. Jos heidän mielenkiintonsa jollain puolella oli, kannatti se urheilijoita. Niinpä kokoonnuttiin monasti miehissä katsomaan painimista ja innostuttiin.
Tämän ohessa tutustui Kanteleinen yhä enemmän Jokirannan kyläkunnan sieluelämään ja havaitsi että siinä vallitsi mitä mieltäkiinnittävin murroskausi. Kylässä oli ennen hallinnut voimakas yhteishenki vanhanaikaisella, patriarkaalisella pohjalla. Sen elämänsisältönä oli ollut usko Jokirannan kyläkunnan rikkauteen ja etevyyteen. Tämä usko oli tehnyt onnelliseksi kyläkunnan vaivaiset ja kerjäläisetkin. Nekin tunsivat omistavansa osan kyläkunnan hyvyyden iloista.
Tällainen usko antoi erittäinkin jokaiselle talolliselle silloin selvän elämäntehtävän: koettaa rikastua hieman, saada lapsensa naitetuksi hyvin ja päästä sen toimitettuaan eläkkeelle. Sellaisissa harrastuksissa eli miespolvi toisensa jälkeen, iloitsi jos voitti, suri jos joutui tappiolle. Mutta kukaan ei langennut koskaan epätoivoon, sillä kyläkunta oli kuin suuri perhe, josta ei kenenkään tarvinnut leivän nälässä hautaan mennä. Vaikka oli köyhäkin, oli hyvä olla, kun oli Jokirannasta.
Mutta viime aikoina oli kaikki muuttunut. Kyläkunnan rikkaus oli ikäänkuin hajonnut pieniin murto-osiin. Osakkaat olivat näiden jako-osuuksien haltijoina käyneet levottomiksi, itsekkäiksi, omaan läjäänsä yrittäviksi, takanapäin vehkeileviksi. Se hajoitti yhteishengen. Ensin oli innostuttu, mutta pian kaikki lamautui ja tuntui luonnottomalta. Ei mikään enää tahtonut oikein onnistua. Kukin koetti ajatella ja ajatella, mutta väsyi ja hermostui pian, aivan kuin lintu, jolla on liian pienet siivet. Moni kokeili keinottelijana, mutta useimmat epäonnistuivat ja väsyivät, kun toiset taitavammat aina heitä puijasivat.
Kerran talvella tuli Kanteleinen nuoren Varamäen kera Piilomäen puodista. Talot olivat siinä kahden puolen tietä. Mihin vei tie vielä vanhanaikaisen porttirakennuksen läpi pihaan, missä taas oli porttirakennus hävitetty ja kartanon muokkaus uuteen järjestykseen alotettu. Kaikkialla näkyi vanhan varallisuuden pohjaleima, mutta sen rinnalla vallitsevan rappeutumisen ja elämänpysähdyksen lahjomattomat merkit.
— Kuule, virkkoi Kanteleinen, mikä tätä kylää oikein vaivaa?
Varamäki seisahtui vastapäätä ja katsoi silmiin.
— Minä sanon sulle, kuule, mikä tätä kylää vaivaa, mutta älä sinä sano heille sitä kellekään. Ne vain suuttuvat, eivätkä usko. Tätä kylää vaivaa köyhyys. Toiset ovat jo köyhiä ja toiset pelkäävät köyhtyvänsä, se niitä vain vaivaa.