Kotiin mennessään ajatteli Kanteleinen asiaa koko matkan. Sittemmin oli nuori Varamäki vielä puhunut Kyläsuosta, joka alkaa aivan kylän laidasta, ja sanonut että siellä se on Jokirannan uuden elämän ja rikkauden aarnihauta. Mutta ne eivät vielä tunne sen taikasanaa. Eikä hänkään tiedä koska ne heräävät ja tulevat tuntemaan sen.
Tuota samaa oli joskus Varamäen ukko sanonut. Mutta ihmiset pitivät hänen uskoaan höpinänä.
Kanieleinen ajatteli nuorta Varamäkeä. Mahtoiko hänellä olla jotain vakavampaa siinä uskonsa alla? Mies oli hieman erikoinen, teräväsanainen ja toimeenpaneva. Mutta hän tahtoi toisinaan kurottaa liian näkyvästi toisten päiden yli ja katsoa sieltä.
XIII.
Kanteleinen on käynyt illastamassa kotonaan, mutta palannut suksien kera uudelleen ulos. Sillä välin on noussutkin kuu. Se valaisee nyt laajoja lumikenttiä tuonne metsää kohti ja Kyläsuolle, joka loistelee omituisessa valaistuksessa kuin merenselkä, synnyttäen kaihoa ja ikävää saada katsoa mitä siellä on. Ja kylän talot, ne jotka ovat ryhmässä kahden puolen raittia ja ne jotka häämöttävät etäämmältä, ne ovat kuin pieniä varustuksia, joihin ei pakkasella ole lupa suosiolla tulla.
Taivaanlaki on niin häikäisevän kuulakka, että kuuvalon kellahtava väri loistaa kuin sinertävän autereen takaa.
Hän laskee suksilla alas vainiolle.
— Tämäpä vasta!
Kanteleinen katsoo ihaillen ympärilleen. Suksi liukuu kepeästi. Keuhkot laajenevat, sinne tunkeutuu raikasta ilmaa tulvien. Iloinen, hymyävä ilme hiihtäjän kasvoilla laajenee.
Pakkanen pyrkii kolmannelle kymmenelle.