Emännällä on hillitty, eheästi sointuva metalliääni, joka hivelee korvaa. Sille ilmeisesti antaa joku ystävällinen tunnelma ymmärrettävän sävyn, kun hän Kanteleisen kättä puristaessaan virkkaa:
— Sohvikin on vielä navetass', mutta kohtahan se…
Vallattomuuden puuskassa riehahtaa toinen:
— Minä menen sinne!
Navetasta kuuluu heikosti tytön laulu, ja kun Kanteleinen kiertää erään nurkan, vilkkaa jo tuli ikkunasta.
* * * * *
Ukko tulee portaissa emäntää vastaan.
— Kuka se oli, jonka kanssa sinä?
— Puhuinko?
— Puhuit, niin?