— Opettaja.
Ukko ryähtää omituisen tekoyskän, osaamatta siinä hetkessä määritellä, tahtooko hän sillä tällä kertaa merkitä hyvää vai pahaa tuultaan.
— Menikö se meidän tupaan?
— Na-avettaan se… Emäntä tuntuu nauravan.
Ukko sähähtää nyt jo vihaisesti. Tekee mieli heittää miniälle kiivas sana, mutta kun on sitä ennenkin tähän asti välttänyt, ei nytkään, ehtii ajatella ja röhisee vain pahanmielensä puhkuen pakkaseen.
Vähätuvan porrasvieressä ovat Kanteleisen sukset. Vaari ottaa käteensä ja katselee tuntijan silmällä. Hänkin on suksimestari viime talvesta saakka. Silloin, näet, teki sukset Sohville ja itselleen. Ne seisovat tuvannurkkaa vasten pystyssä, ukon ovat kaksi desimetriä pitemmät kuin tyttären.
Verratessaan nyt Kanteleisen suksia omiinsa, ajattelee hän, että ne muistuttavat enemmän alkuperäistä lautaa ne hänen suksensa kuin Kanteleisen. Mutta onpa käynyt koulut … ja hän ei ole ikinä nähnyt tehtävän suksia… Terva hänen ja Sohvin suksissa on parempi … ja sehän on pääasia.
Ukkoa hieman piinaa tekemiensä suksien kömpelyys, jos sattuu katsahtamaan vielä… Mutta tulkoon tekemään kilpaa astioita!
Vanhuksen mieliala jo alkaa kohota. Jos ottaisi rankaläjältä uudet suksivärkit ja tekisi? ajattelee. Aikaa on kyllä.
— Liikaakin!