— Tehkää nyt, isä, ristivalkea, niin minä keitän puuron kun tulen.
Taas ukko mumisee. Hän ei itsekään ymmärrä miks'ei saa sanotuksi sitä, vaikka pistää niin vihaksi.
— On niin ihana kuutamo, selittää tytär, aivan kuin aikoen isää innostuttaa.
Ukko joutuu sanomaan aivan sitä, mitä vähimmin harmittelee:
— Ne sukset ovat niin huonot.
— Kyllä minä niillä…
Silloin jo tytär pujahtaa ulos. Äijä jää harmittelemaan, että kun ei ilkeyksissään saanut edes kysyneeksi, että kuka siellä nyt on, jolla on sellainen perhananmoinen vetovoima, että vetää kuin magneetti?
Mutta vasta kun on yksin jäänyt ja ruvennut sahailemaan ristivalkeapuita, alkaa yksinäisyydentunne kiduttaa. Mielessä rupeaa askartelemaan ajatus, että ne siinä kuhertelevat todenpäältä ja hänet aijotaan jättää yksin. Veri alkaa kuohua päähän päin ja tekee mieli noitua sahalle joka ilkeästi kiljuu puuliuskassa. Ajattelee jo puuronkeittoa, kahvinkeittoa, lehmäksenhoitoa, huoneen siivousta, vuoteentasoitusta…
… Ja tulee vain kuin konna ja … toinen menee kuin noiduttu perään, tphyi!
Hän on joskus ennen ajatellut tätä mahdolliseksi, eikä ole siitä suuttunut. Mutta nyt hän suorastaan vihaa Kanteleista, joka aivan ilmeisesti, eläviin silmiin, aikoo viedä häneltä tyttären jota hän…