Tästä teki mieli jo silloin tällöin haastellakin, erityisesti sellaisten kanssa, jotka eivät olleet koskaan olleet mukana yhteistyössä maailmanparannuspuuhissa. Kanteleisesta tuntui ikään kuin ne olisivat paremmin kyenneet ymmärtämään tätä hänen nykyistä sieluntilaansa, kuin entiset toverit. Eikä hän siinä pettynytkään. Kaikki sellaiset hyväksyivät hänen menettelynsä. Varsinkin kansakoulujohtokunnan esimiestä lähemmäksi tunsi tällä uudella elämänkäsityksellään pääsevänsä.
Mutta kun ensi puuskaus oli mennyt ohi, avautui mieli usein entisille elämänparannushaaveille. Eikä voinut välttää sitä, että joskus heräsi omantunnon tuskan tapainen mieliala. Silloin tarvitsi jotain todistuksia ja tukea voidakseen puolustaa nykyisyyttään. Aivan kuin kohtalon sallimana esiintyikin eräitä ikäviä kokemuksia nuorison piirissä.
Olihan hänellä nuorten luottamus, niitä poikkeuksia lukematta. Mutta juuri ne poikkeukset pyrkivät nyt asustamaan mielessä. Jostain syystä näytti näet, kuin poikkeusten lukumäärä olisi kasvanut.
Nuorista monet, ihmisluonteen omituisen kierouden vaikutuksesta, olivat alkaneet takana päin pilkallisesti nälväillä Kanteleista, ilman että sillä oli vakavampaa tarkoitusta ja huolimatta siitä, että he häntä kunnioittivatkin. Tämän kanssa rinnan nousi toisissa nuorissa, joilla ei ollut taipumusta nälväilemiseen, halu näyttää kaikkialla kuinka tuttuja he ovat opettajan kanssa. Nämä tuttavuuden osoitukset menivät toisinaan poikamaisuuksiin; jotka nyt alkoivat pistää Kanteleista vihaksi.
Hän oli jo ennen kokenut kaikkea tätä, mutta sitä vastoin että olisi loukkaantunut oli hän monasti tuntenut siitä tyydytystä ja iloa, koska käsitti kaikki vain poikain ystävyyden ja vilpittömyyden merkeiksi. Se oli hänen mielestään jonkunlainen saavutettu voitto. Ennen oli kouluaikana kotikylillä syvästi kärsinyt, kun entiset paimentoverit siellä olivat alkaneet vieroa. Tästä oli hän saanut syvän vihan säätyrajoitusta vastaan, koska havaitsi siinä ilmenevän sellaisen alkua.
Mutta nyt, tässä nykyisessä mielentilassa, kaikki tällainen tuttavuus pyrki loukkaamaan. Siinä oli hänen mielestään aina liiaksi velvoittava luonne. Se johdonmukaisesti ikään kuin oikeutti ajattelemaan, että tuon entisen leikkimisen, elämällä kaikenlaisten poikaviikarien kera, sen pitäisi nyt loppua. Mielessä oli vielä eräs epäilys, joka tuki tätä: jos ne alkavat kohdella Sohvia myöhemminkin, heidän naimisiin mentyään, entisellä toveruudella, sitä ei hän sietäisi. Tämä ajatus kasvoi sieltä muiden seasta toisia ylemmäksi. Sitä piti hän niin luonnollisena ja oikeutettuna, että aluksi ei noussut edes mitään vastustavia epäilyksiä. Sohvi oli heidän joukostaan ja nousi nyt ylemmäksi… Ylemmäksikö? pysähtyi hän ajattelemaan. Ylemmäksi! jatkui, ja jonkunlainen omanarvon tunnon raju ponnistus tuntui sydänalassa. Hän pelkäsi, ettei niillä ole älyä antaa Sohville hänen uutta arvoaan, mutta siihen hän ne pakottaisi nousemalla itse naimisiin mentyään hänelle virkansa ja oppinsa perusteella kuuluvaan yhteiskunnalliseen arvoasemaan…
Tätä kesti muutamia aikoja. Sittemmin alkoi sisässä nousta joku, joka rupesi näitä ajatuksia arvostelemaan. Ensin se väitti, ettei poikain tuttavallisuudessa ole ollenkaan mitään pahaa, päin vastoin se on heikäläisen vilpittömän ja ennakkoluulottoman toveruuden merkki. Ne tuntevat ylpeyttä siitä, että ovat niin lähellä opettajaa, koulunkäynyttä, sivistynyttä miestä, herraa. Se on arvonantoa. Joskin tämä pukeutuu toisinaan omituisiin, joskus ehkä rivoihinkin muotoihin, on sillä hyvin arvokas sisältö… Tämänkö hän nyt heittäisi? Ruvettuaan pääsemään nuorta väkeä lähelle, nytkö mies jo alkaisi heitä inhota, kaikota kauemmaksi? Herrain puolelle! ilkkui itselleen.
Kanteleinen pyrki hermostumaan. Mikä minun on? kyseli hän itseltään kuin kipeä.
Samalla aikaa kuin rakkaus tuotti täyteläistä iloa, vainusi tämä uusi ristiriita joka käänteessä.
— Onko minusta tulemassa hullu vai herra? kyseli hän tuskastuneena itseltään. Mistä ennen iloitsin, sen olemassaololla minä nyt mieltäni kiusaan!