Hän alkoi tutkia syitä omiensa ja poikien mielentilojen ristiriitaisuuksiin. Mistä se johtuu, että tänään innostuu tähän, viikon päästä sen hylkää ja innostuu päinvastaiseen? Mistä se johtuu, että ihmiset osoittavat toisessa tapauksessa suurta arvonantoa sille, jolle toisessa tapauksessa nauretaan? Tuskin oli hänelle selvinnyt jälkimäinen kysymys, kun jo piskahti mieleen:
— Silloin kun minä, juuri minä, alan puhella toisen ihmisen kanssa poissaolevasta henkilöstä, silloin sielussani lähtee liikkeelle, alkaa toimia kummallisia, vieraita voimia. Ne ikään kuin erittelevät puheenaolevan ihmisen, kääntävät päin joko hänen naurettavan, ylenkatsottavan tahi vihattavan puolensa. Minä joudun aina, ainakin jossain määrin, tämän merkillisen vaikutuksen valtaan. Myöskin puhetoverini käy samoin. Poissaolevasta, oli se ystävä tahi muu, mutta varsinkin ystävästä puhumme paljon sellaista, jota ei ikänä hänen läsnäollessaan puhuttaisi…
Tämä kysymysten sarja oli jo ennenkin mielessä vilahdellut, mutta se oli pysytellyt etäämmällä. Se ei ollut häirinnyt, vaikka olikin puhuttu poissaolevista ystävistä ja hedelmöitetty seuraelämää mielihyväntunteella, mikä johtui siitä, kun saatiin valittaa ja tutkia poissaolevan heikkouksia ja antaa niille joko surkuttelua tai naurua aiheuttavia lisävivahduksia. Joskus oli se aivan kuin hymyten ohimennessään nyhjässyt omaatuntoa, mutta sitte taas aivan kuin kehottavasti silmää iskien päätä nyökyttänyt. Nyt alkoi kysymys koko laajuudessaan siirtyä etualalle. Ollessaan ihmisten seurassa teki hän tarkkoja havaintoja. Keksi, että ihmisten virheiden, todellisten tahi oletettujen, käsitteleminen ja huomaaminen ihmeteltävällä tavalla kiihotti melkein kaikkia ihmisiä, joiden kanssa joutui tekemisiin. Tämä huomio oli siksi erittäin yllättävä, kun ei ollut ennen juuri ensinkään tullut asiaan huomiotaan kiinnittäneeksi. Kaikkialla oli parjaavalla puheella mielihyvän tunnetta synnyttävä voima. Toinenkin omituisuus kiinnitti mieltä: keskustelijat pääsivät aivan kuin toisiaan lähemmäksi, aivan kuin heidän ystävyytensä olisi vahvasti hyötynyt ja kasvanut siitä että poissaolevaa parjattiin.
Mikäs tämän oikein tekee? johtui hän kysymään itseltään. Onko ihminen yleensä niin ilkeä, että hän tuntee mielihyvää toisen ihmisen parjauksesta ja todellisestakin lankeemuksesta? Vai aiheutuuko nautinnontapainen tunne siitä, että sillä hetkellä luulee löytäneensä ihmissuvun yleisen mätäpesän ja tuntee vilpitöntä parantamishalua?
Mutta miksi "minä" olen silloin syyllisyydentuntoinen; vain arvostelijan asemassa?
… Kenties huomioidenteko toisessa ihmisessä on sittenkin alkeellinen, johtava askel tekemään havaintoja itsessään? Ehkä tuo kummallisesti kiihottava, luontoperäinen nautinnontunne ei sittenkään ole vain ilkeä, vain paheen synnyttämä kasvannainen, vaan jumalainen lahja, jota meidän nykyisellä kehitysasteellamme vielä käytetään erehdyksessä aivan väärin?… Vast'edes, kun ehditään korkeampaan aikakauteen, voi juuri tästä ristiriidasta kehittyä eräänlainen surun ja ilon yhteensovitus… Siinä toisella puolen seisoisi ihminen omien silmiensä edessä aineskasana, raakaleena, jolla ei ole mitään kerskattavaa Jumalan edessä? Nöyrä alamaisuudentunne pakottaisi etsimään ystäviä, taistelutovereita, matkakumppaneja kaikista ihmisistä, joitten kanssa ikinä sattuisi kosketuksiin… Mutta jo silloin ihminen minässään tuntisi oman voimansa ja siitä pursuvana, ikään kuin yllyttävänä, pakottavana, kannustavana suuren luomiskutsumuksensa: "Minun" on tästä luomisen raaka-aineesta tehtävä Jumalan kuvaa tavoitteleva ihminen. Sitä Jumalan tahdon kaltaisuutta tavoitteleva, mikä nyt jo parhailla hetkilläni sielussani säteilee, mutta heti langetessani taasen häipyy hämärän verhoon…
Tätä ajatellessaan pilkkoi Kanteleinen puita. Hänen sielussaan säteili kirkastunut kuva ihmisen päämäärästä. Ja kun sen rinnalla katseli äskeistä itseään kokoilemassa puuta-heinää allensa voidakseen kohota itsekkäässä rakkaudenhuumauksessa Sohvin kera muiden yläpuolelle, hävetti häntä.
… Onko Jumala minut nähnyt tässä tilassa? ajatteli hän vavahtaen hävyntunnossa.
— On! kuului sisässä joku sanovan. Kanteleinen häpesi yhä syvemmin. Hänellä ei ollut usein tapana rukoilla. Mutta kun sieluntuska nousi joskus huippuja kohti, silloin tuli se pakoksi. Nytkin pysähtyi saha, kädet kävivät ristiin, kohosivat taivasta kohti, ja sielusta kohosi syvän katumuksen ja häpeäntunteen pakottamana äänetön rukous…
Ja aivan kuin hänen itsensä sitä huomaamatta virtasi syvä voimantunto ja elämänilo mieleen. Taas veti elämänvirta koko voimallaan ihmismereen, taisteluihin, toverielämään niiden kera, joille ei kukaan elämää opeta, jotka keräävät käsityksiä, tottumuksia ja ihanteita matkan varrelta, mitä milloinkin sattuu, mikä milloinkin miellyttää, ilman tarkoitusta, kaikki sattuman varassa…