Taas tuntui syvästi siltä, kuin vain siellä olisi hänelle luvallista elää, kuin vain siellä olisi arvokasta, syvää elämää … kuin vain siellä voisi ikävöivän mielikuvituksen silmien eteen joskus vilahdukselta avautua ihmiselämän kirkastettuja päämääriä…
— Sillä kas, virkkoi hän, ne ovat usein niin lähellä, me elämme päämääriemme keskellä aivan usein, mutta harhaan johtavat mielikuvat vievät ikävöintimme sieltä pois!
Elias, joka oli järjestäjänä, tuli hyppien ja laulaen puuvajaan. Säpsähti lauluaan, kun tapasi opettajan mietteissään nojaamasta saharenkkuun. Kanteleinen hymähti ja alotti uudelleen sahauksen, yhtyen siinä silmänräpäyksessä hänelle tavattomalla iloisella hilpeydellä Eliaksen lauluun. Aivan kuin opettajan mieliala olisi tarttunut poikaan, voitti tämäkin häminsä heti ja kävi jatkamaan laulua. Ensin ääni arkuudesta vavahteli, mutta kohta se alkoi asettua tottelemaan. Ja puuvajassa kajahteli:
"Ihminen minne, minnekkä hän,
Ihminen minne, minnekkä hän,
Minnekkä rientää ihmisen henki. Tiedätkö sen?"
XV.
— Poikasissa alkaa herätä arvosteluvaistoja, virkahti Kanteleinen, kun eräänä kesäiltana istuivat Sepän Kustaan kanssa koulun puutarhassa nojaten selkiään suuriin koivuihin. — Eivät ne sillä mitään erittäin pahaa tarkoita, vaikka ne nälvivät. Eihän koiranpenikkakaan tarkoita pahaa, kun se kasvaville hampailleen etsii leikitellen purema-aihetta.
Hän nauroi iloisen vallattomasti, niin että valkeat hampaat välkkyivät tummaksi päivettyneestä naamasta ja auringonpaahtamat paljaat hartiat nytkyivät.
Kustaa katseli kysyvästi Kanteleista. Hän ei oikein ymmärtänyt tätä luonnetta. Mutta yht'äkkiä vilahti mielessä: onhan hänellä itsellä hyvätuloinen virka ja … oma tyttö tiedossa. Hätäkö on miehen nauraa! Ei tarvitse huolia mistään, kun tietää että kyläkunta kuitenkin pitää hänestä… Se on tuokin vain yhtä lajia kopeutta…
Kustaan mielestä oli tämä selviö. Mutta se ei rahtuakaan rauhoittanut häntä hänen oman elämänkysymyksensä suhteen, joka viime aikoina oli alkanut käydä ylivoimaiseksi. Oikeastaan hän oli tänä iltana tullutkin puhelemaan siitä.
Kustaa oli saanut äskettäin eräältä kiertävältä teatteriseurueelta kutsun tulla heidän mukaansa kesällä koenäyttelijäksi. Hän olisi ollut valmis heti lähtemään, mutta vanhemmat olivat vahvasti vastaan. Heillä oli pienenpuoleinen talo, jonka maita isä viljeli sepäntoimensa ohella. Kun isä oli kesät talvet pajassa, oli maanviljelystöiden suoritus enimmäkseen Kustaan, emännän ja parin nuoremman siskon varassa. Nuorempi veli oli vielä niin pieni, ettei kelvannut kuin vaivoin paimeneksi.