Kustaata oli jo pari, kolme vuotta, siitä asti kun isä hankki maatalon ja hän tuli enempi työskentelemään sen asumisessa, aina hiljaisesti kiusannut se ajatus, että hänen täytyy tehdä työtä aivan muiden ihmisten hyväksi. Eikä siinä kyllä. Pahemmin vielä vaivasi se ajatus, että hänen täytyy uhrata aikansa joutavaan tonkimiseen, sellaiseen, jota voivat tehdä kaikellaiset tusinaihmisetkin, vieläpä sellaisetkin joita menee kolmetoista tusinaan, mutta sillä aikaa hänen taiteelliset lahjansa menevät hukkaan.
Sepän Kustaa uskoi taiteelliseen elämänkutsumukseensa paljoa varmemmin kuin Jumalaan. Hänen taiteelliset lahjansahan olivat tosiasia. Lukemattomat asianymmärtäjäin kehumiset ja katselijain kättentaputukset näytäntöjen jälkeen olivat ulkonaisena, puolueettomana todistuksena hänen omalle tietoisuudelleen, joka olisi ollut selvä ilman todistuksiakin.
Mutta silloinpa hänen kova kohtalonsa punoikin taas ansan: hänen isänsä pitikin hankkia maata juuri silloin kun hänen olisi pitänyt noudattaa omaa kutsumustaan!
Usein, kun hän asteli pellolla äkeen jälessä tahi tiellä lantakuorman keralla, hautui mielessä draamanaihe. Siinä oli päähenkilönä suuri taiteilijakyky, joka vain odotti tilaisuutta hurmatakseen maailman mestaruudellaan. Mutta hän oli kahleilla kytkettynä lantakuormaan, kuin Prometheus kallioon. Kytkemisen oli toimittanut taiteilijakyvyn oma isä, omin tekemin kahlein, sillä isä oli seppä. Isä, joka ei ollenkaan tajunnut pojan lahjoja, piti tätä vain laiskana. Sen vuoksi kytki hän pojan kahleilla maatöihinsä, pitääkseen hänet ilmaiseksi orjanaan raatamassa leipää ja särvintä yhä lisääntyvälle sisar- ja veliparvelle. Loppukohtauksessa piti esiintymän erään kuuluisan teatterinjohtajan, joka jostain on saanut vihiä orjuudenkahleissa oijentelevasta nerosta. Hän tulee, katkoo tulisessa suuttumuksessa kahleet. Loppukohtaus oli ajateltu hyvin suureksi.
Tämä aihe oli tuottanut hänelle kärsimystensä keskellä monta ylvästä, sisäisesti nautintorikasta hetkeä. —
Tässä hän oli äsken tehnyt Kanteleiselle selkoa aikeestaan liittyä kiertävään turneeseen vaikkapa ilman isän lupaa. Kanteleinen oli sitä vastustanut. Puhelut olivat, varsinkin Kustaan puolelta, saaneet jo silloin tällöin särmikkäitä vivahduksia.
— Mutta minkä järjen nimessä sinä vastustat sitä, että minä saisin etsiä itselleni lahjojeni ja taipumusteni mukaista tehtävää? kysyi Kustaa tiukasti.
Kanteleinen hieman viivytteli vastaustaan.
— Sen vuoksi, sanoi, että taiteelliset taipumuksesi tuskin riittävät tekemään sinusta edes huomattua näyttelijää.
— Sitä en minä ole ajatellutkaan…