Mutta kun sinä tulet takaisin kiertävänä näyttelijänä, silloin me katselemme täälläkin vain itseänsä näyttelevää näyttelijää, joka tavoittelee taituruutta ansaitakseen ihmisten kiitosta, tai rahaa, ostaakseen elämäniloja sisällisesti tyhjän elämänsä iloittamiseksi.
Kanteleisen äänessä oli jo hermostunut sävy. Kustaa yhä vaikeni, mutta hymy huulilla oli vaihtunut hermostuneisuuden merkkeihin. Ääni värähti suuttumuksesta, kun hän sanoi:
— Sitä kelpaa puhua sellaisen miehen, jolla on itsellä hyvä virka, hyvät tulot, ja… Mutta ne sellaiset eivät voi ottaa huomioonsa meikäläisen asemaa, ei parhaatkaan… Ja siksi sitä voi puhua noinkin.
— Sano vielä: ja eläke tiedossa, ja kysy: miksi et sinä saisi käyttää omaksi eduksesi lahjojasi ja taipumuksiasi samoin kuin minäkin.
— No niinkin! Ja miksi et sinä jäänyt kotiisi maanviljelijäksi, vaan lähdit seminaariin?
— Aivan oikein! Vastaan suoraan: sinusta en usko tulevan suurta taiteilijaa, ja ala-asteille jääminen tällä alalla on raskas elämänkohtalo. Tämän pitäisi riittää sinulle selvittämään jo kaikki. Mutta vastaan kysymyksiisi: Minä lähdin kotitorpastani sen vuoksi, että meitä oli 5 veljestä. Torppa tulee muutaman vuoden kuluttua taloon. Minua ei siinä pidättänyt mikään. Menin seminaariin, kun minulle tarjottiin koulurahat. Tulin tänne opettajaksi, kun kutsuttiin. Tämän kaiken pitäisi oleman yksinkertaista, selvää ja puolustettavaa, jota sinun asiasi ei ole. Tähän lisäksi sanon vielä: maata en ole jättänyt. Siihen vetää minua veri!
Kanteleisen silmät iskivät tulta:
— Minä menen maan luokse takaisin, kunhan tässä ehdin… Saat nähdä.
Vähän aikaa olivat kumpainenkin vaiti. Vihdoin Kustaa sanoi hiljaa:
— Minä vihaan maatyötä ja … maata.