Kanteleinen hypisteli kädessään koivunlehvää ja katsoi tarkkaavaisesti Kustaata silmiin. Heittäen pois kaiken äskeisen uhman, kysyi hän alakuloisella äänellä:
— Mutta mistä se johtuu?
Kustaan mieli kuohahteli yhä, kun vastasi:
— Siitä, että minusta on tehty maatyön orja.
— Maatyön orja…
— Maatyön orja! Luuletko että minun isäni haluaisi pitää minua maatyössä ihanteen vuoksi päivääkään, ellei minun orjatyöni hedelmä häntä rikastuttaisi?
He katselivat kauan toisiaan silmästä silmään puhumatta mitään.
Kanieleisen mielessä askaroi taas kysymys: mikä tämän kylän on? Nuoren Varamäen vastaus muistui mieleen, mutta sillä ei tuntunut olevan tässä tapauksessa mitään arvoa. Tässä ei ollut kysymys köyhyydestä, vaan elämästä, elämän mahdollisuudesta. Sellaisen elämän, joka ei riipu ainoastaan leivästä, vaan enempi ajatuksista, keskinäisestä toistensa ymmärtämisestä, sellaisesta joka synnyttäisi suuria, elähyttäviä, elämää hedelmöittäviä ajatuksia…
Hyvästellessä tarttui hän lämpimästi Kustaan käteen ja sanoi:
— No, sinä taidat lähteä?