— En tiedä.
— Tee minun puolestani niin kuin parhaaksi näet. Ystäviähän olemme silti.
— Varmasti, vakuutti Kustaa puristaessaan Kanteleisen kättä.
XVI.
Kesä kului niin ja näin, aivan niin kuin kuluu kesä, kun ei ole varsinaista tehtävää ja kaikki siirtyy tulevaisuuteen. Ensin keväänä oli Kanteleinen jonkun verran raivannut koulun ketoutunutta puutarhamaata, kylvänyt siihen perunoita, punajuuria, lanttuja j.n.e. Sittemmin oli hän käynyt yleisessä kansakoulukokouksessa ja eräillä laulujuhlilla. Palannut kotiin hyvin väsyneenä. Yritti sen jälkeen saada toimeen nuorisoseuran kesäjuhlan ja saikin. Mutta kyllä siinä oli ponnistusta. Seuratoiminnan parikuukautinen loma oli vaikuttanut kovin uuvuttavasti. Kun juhla oli juhlittu, päätettiin antaa seuran levähtää syksyyn asti ja alottaa silloin taas uudestaan.
Tämä lepo ei Kanteleista tehnyt levolliseksi. Näytti yleensä siltä kuin seuraan olisi nyt joku näkymätön vainooja hiipinyt, sillä sen voimia heikonnettiin yhtä myötään. Erkin Sameli meni Amerikkaan. Se koski sekä Kanteleiseen että seuraan. Vaikka ei Sameli ollutkaan mikään korvaamaton nero seuran elämään nähden, vaikutti hänen lähtönsä Kanteleiseen masentavasti. Olihan Sameli kuitenkin aina ollut vilpitön ja vakaa.
… Miksi hän lähti? kyseli ja tutki Kanteleinen itseltään.
Sameli oli varakkaana pidetyn talon ainoa miehen tehtäviin kykenevä poika. Kotiin jäi ainoastaan lapsia ja kaksi täysikasvuista sisarta, joista toinen sairaaloinen. Äiti oli myöskin kitulias, hintelä, läpikuultava ihminen. Isä kyllä parhaillaan oleva hyvä työmies.
— Minkä tähden? kysyi Kanteleinen lämpimästi, kun Sameli tuli hänelle hyvästiä sanomaan. Matkaan lähtevä painoi päänsä alas, ei katsonut silmiin kun vastasi:
— Niitä on aina syitä.