— Niin, niin, sitä minäkin! Kyllä koulu hyvä on, mutta … kun vain tietäis mitä opettaa, jutteli Pikku-Passi, aivan kuin sovitellen ja lauhdutellen kiihtynyttä opettajaa.

XXII.

Viime hetkessä, vielä jutellessa Pikku-Passin kanssa, pujahti
Kanteleisen mieleen vanhoillisuuden arvoitus.

… Siinä on jotain saman tapaista kiihotusta kuin esimerkiksi villin kumouksellisuuden huimuudessa. Pikku Passinkin silmät paloivat äsken juuri silloin kun mies jyrkimmin arvosteli kouluja. Näki, että se tuli sielusta. Mutta sitte lopulta, kun mies rupesi sovittelemaan, veti jo verhon oikean ajatuksen yli.

… Vakaumuksella ei vanhoillisuudessakaan saata olla niin tärkeä tehtävä kuin itsekkäisyyden kutkuttavalla tunteella, ajatteli hän.

… Taistella vanhan puolesta! kas siinä ajatus, joka panee esimerkiksi Erkkilän isännän silmät loistamaan, joskus myöskin ukko Varamäen. Mieleen meni monta muuta isäntää ja mökkiläistä, varsinkin vanhimpia. Kun ne puhuivat vanhasta Jokirannasta, sellaisenaan kuin se oli ollut ennen, meni monasti kyynel silmään. Silloin oli sydän mukana. Menneisyys nousi muistojen hetkillä kuin ihana, harsoon kääritty unelma. Näillä hetkillä nuo vanhenevat, karkeat miehet usein puhuessaan tapasivat niin hienon-tunteellisia sanoja ja äänenpainoja, että kuulijankin sydän värähti. Joskus saattoi joutua vaistomaisesti kysäsemään itseltään: niinkö lyhykäinen aika onkin vasta kulunut siitä kun Paratiisista lähdettiin?

Mutta nämä entisyysmuistelmain kauniit vivahdukset loivatkin akkojen sielunelämään uutta valaistusta. Ennen olikin näihin sieluihin kurkistettu vain raakuuden loimuavassa, intohimoisessa valossa. Silloin näyttää kaikki niin perin toisellaiselta. Mutta nyt! Heidän elämänilonsa melkein kaikki lähteet olivat siellä menneisyydessä. Tänne vanhuuteen oli seurannut mukana vain tupakka, viina, naapuririidat, yhä tiukemmaksi käyvä taloudellinen ahdinko. Ja tulevaisuus seisoi edessä kuin vaivalloinen mäkitie, jota piti nousta raskasta kuormaa raahaten, saaden toisinaan kiirehtivän piiskaniskun, sillä aikaa kun muut elivät helposti ja saivat huvitellakin.

… Ainoan ilonheijastuksen toi tähän raahustamiseen uskonelämä. Se yhtyy jossain etäällä lapsuudenmuistoihin… Sinne saattaa tuijotella silmänsä sokeiksi ja näkee kuitenkin hämärtävien kyynelten läpi… Siellä taivas ja maa sulavat yhteen, kuin etäisellä järviulapalla tahi merellä. Toisinaan on vaikea erottaa, mikä kuuluu maahan, kaukaisiin lapsuudenmuistoihin, mikä taivaaseen, tulevaisuuden tähtitarhaiseen päämäärään… Mutta sen erottaa, tuntee aina selvästi, että matka käy yhä vaivalloisemmaksi, ilotilat harvinaisemmiksi, elämä ympärillä vieraammaksi…

… Se on vanhan kohtalo, ajatteli Kanteleinen syvällä osanotolla. Suuri osa vanhenevasta polvesta elää tätä maallista, nykyistä elämää aivan muukalaistunnossa. Esimerkiksi samalla tavalla kuin Amerikassakävijä elää siirtolaiselämää. Viime mainittujen matkan päämääränä on kuitenkin Suomi. Se antaa heidän vaellukselleen maallis-ihanteellisen tulevaisuuden-valaistuksen. Mutta näillä ukoilla, jotka ovat elämänsä uurastaneet samoissa kylissä, heillä ei sellaista elävöittävää, kiihottavaa yllytintä ole. He vaeltavat loppuaan kohti aivan kuin sumussa.

… Sillä välin rientää aika ohitse. Se tempaa mukaansa nuorta väkeä, jota vanhain ajatustapa ei rahtuakaan houkuttele pysähtymään heidän seuraansa. Niin menee heidän käsistään oma sukuhedelmänsäkin.