Hän tunsi ruumiissaan vienoa väristystä. Tuo ääni oli jo vanha tuttu, säälimätön. Mutta samalla helähti siinä evankelinen lupaus elämänilosta, joka on velvollisuuden mukaisesti täytetyn työn suuriarvoinen hedelmä.
Mielessä vilahti kirkastava ajatus: minä olen opettajana samassa asemassa kuin he maamiehinä! He eivät osaa saada maasta parasta hedelmää. — Osaanko minä sitä saada nuorisosta?
… Kuinka minä heitä moitin?
Ahdisti. Sama vertailu oli jossain muodossa ennenkin ollut mielessä painostamassa. Silloin oli joku sisäinen ääni joskus kuiskannut mieleen pakoajatuksen: etsi joku kirkonkylän koulu, jossa ovat edistyneemmät olot ja useampia opettajia, siis helpompaa! Tämä kiusaus ei ollut vielä kuitenkaan päässyt koskaan valtaavaksi siksi, että hän oli iloisempina hetkinään aina jyrkästi tuominnut opettajistossa tuon salokyliä kiertävän pakolaisuuden.
— Kykenenkö? Uskallanko? Pakenenko?
Ahdistus oli taas niin valtava, että hän lankesi polvilleen huoneensa lattialle.
Kun Kanteleinen hikeä tippuen nousi, oli hänellä jo mielessä hieman epämääräinen kuva siitä, miten taasen alottaisi. Pakoa ei hän enää ajatellut.
Hän meni ulos. Oli leppoisa syyskuun iltahämärä. Kävellessä koulun tiellä muistui mieleen se iltahetki, jolloin nuorisoseuran johtokunta oli ensi kertaa koululla koossa. Hän muisti, miten sielua täyttävä tunne silloin omisti Jokirannalla suuren elämäntehtävän. Tälle muistelmalle Kanteleinen ensin hymähti, mutta sitte se jo vahvisti häntä äsken ajattelemiaan suunnitelmia tarkastellessa.
— Miksei täällä yhtä hyvin kuin muualla!
Tänä syksynä oli koulun maasta osa aurattu. Sitä oli siinä kahden puolen tietä 2 hehtaarin ala. Koko alue oli ollut usean opettajan aikana koskematta. Koululla ei ollut monena kesänä ollut asukasta ollenkaan. Maasta oli korjattu minkä se itsestään antoi heikkoa heinää. Aurattu maa nosti taas vanhan, tällä kertaa aivan uuden ja vahvan kotiseututunnelman. Kanteleinen hyppäsi pellonpientareelle.