… Tämä nyt on hänen maatansa…
— Sepä on omituista, virkkoi hän ääneen. Tämä tekee ihmiseen nyt aivan toisen vaikutuksen kuin silloin, jolloin vain niittomiehenä niitystä sianvillaa keritsi.
Kanteleinen oli menossa tapaamaan morsiantaan. Heidän piti viettää häitä muutamain viikkojen kuluttua.
Mies asteli jalan, kun polkupyörä oli unohtunut kotiin. Ajatusten keskipisteeseen sai taasen morsian. Tämän-iltaiset rikkaat mielikuvat ja ajatukset liittyivät tytön ympärille kuin säteet. Lopultakin hän oli kaiken keskipiste taas. Ajatusten ahdistava luonne helpotti. Sen sijaan nyt monet uudesti muodostuneet mielikuvat innostivat. Kesken kaikkea selvisi aivan kuin sumusta:
— Olen mies!
Tämä tuli yhteydessä sen ajatuksen kanssa, joka selitteli: olet kohta nainut mies… Kesken tietä hän pysähtyi.
— Mies! kertasi hän nousevalla itsetunnolla. Uhkuva voima ikään kuin pakotti tekemään muutamia voimistusliikkeitä. Tuntui hetkisen siltä, kuin siinä olisi ollut lapsi, hyvin vallaton lapsi, joka ei tiedä mihin käyttää ylenmäärin pursuvia voimiaan.
Nyt hän taas oli onnellinen. Ajatusten ympäröimä ilmakehä sisälsi suunnattomat määrät ihanteita, joiden tavoitteluun nämä runsaat voimamäärät pyrkivät.
Eivätkä kylän ukotkaan näyttäneet enää niin mahdottomilta. Muistelipa nyt ketä tahansa heistä, aina löysi miehestä jotain säilyttämisen arvoista, persoonallista.
Eikä hän enää pitkään aikaan ollut muistanut, että äsken jo taas poismuutto-mielikuvatkin vieraina kävivät. Hän ajatteli vain elämää, Jokirannan kylän elämää, ja omaa elämäänsä joka sisälsi niin paljon tekemätöntä työtä…