Miehet istahtivat sivupenkille ja alkoivat jutella edessä olevasta karhunjahdista. He olivat näköjään yhdenikäiset, siinä puolivälissä neljääkymmentä. Pitempi, notkealiikkeinen mies, jolla oli avonaiset kasvonpiirteet ja leuassa lyhyt ruskea kihara parta, oli talon isäntä, nimeltään Mikko Sallinen. Muutamia vuosia sitten hän oli Liperin Röksänkylästä muuttanut tänne Ilomantsin lounaiskulmalle joutuen siten jahtitoverinsa Laurin naapuriksi, joka oli Roivaksen sukua. Tosin he eivät olleet mitään rajanaapureita, sillä Roivaksen taloon Eimisjärven kylään oli kokonaista pari peninkulmaa. Mutta sehän ei ollut niihin aikoihin Karjalan saloilla matka eikä mikään. He olivat molemmat laajalti tunnettuja metsämiehiä ja karhunkaatajia. Koska kummallakin oli varsin vähäiset talot, he joutivat pitkin talvea samoilemaan metsissä. Siten olikin metsänkäynti muodostunut heidän pääasiallisemmaksi elinkeinokseen. Lisäksi he olivat saavuttaneet mainetta taistellessaan edellisvuosina rajan takaa ryöstöretkille tulleita sissejä vastaan. Pari eri kertaa he pienen mutta rohkean miesjoukon etunenässä olivat pelastaneet maakunnan sellaisten rosvojoukkojen hävityksiltä.
Roivas oli illalla Sallisen kutsusta saapunut Konnunniemeen. Viimeksi mainittu oli syystalvella keksinyt karhunpesän Haarajärven sydänmailla ja sinne heidän oli nyt tarkoitus hiihtää.
Emäntä otti piiraat uunista, Mikko-isäntä sovitti ne hylkeennahkaiseen laukkuunsa ja kumpikin otti naulasta pitkäpiippuiset luodikkonsa. Karhukeihäät, joita sopi samalla käyttää suksensauvana, seisoivat ovinurkassa. Varustuksiin kuului vielä leveäteräinen kirves, joka työnnettiin vaaleasarkaista mekkoa kiertävän villavyön alle.
— Luikkipa haukkuu ulkona sillä äänellä kuin vieraita olisi tulossa, virkkoi Sallinen, kun he olivat jo valmiit lähtemään. Hän työnsi päänsä ikkuna-aukosta ja loi katseensa vaaran rinteelle, jota pitkin tie hänen taloonsa kohosi. — Puolikymmentä miestä pyssyt selässä hiihtää tänne niin että lumi tuiskuaa.
— Herra varjelkoon, eihän vain vihollisia! huudahti emäntä keskeyttäen askarensa.
— Eihän ne nyt toki niin hulluja ole, että noin pienellä joukolla juuri meille tulevat, arveli Sallinen rauhallisesti.
— Mutta jos niillä on vihollinen takanaan?
— Eipä näy muita liikkeellä niin pitkälle kuin silmä kantaa. Mutta mikähän niitä nyt noin lennättää? Näkee jo hiihdosta, että jotain tavallista kummempaa on matkassa. Maltas… eiköhän tuo etumainen ole Röksän Haapalainen. Onpa kuin onkin. Ja Latukainen ja Lykkö Tohmajärveltä. Niidenhän piti kaikkien olla rajavartiojoukossa Kiteellä. Pian kuullaan, mitä siellä on tapahtunut.
Jo kuului suksen suihke pirttiinkin ja kohta sen jälkeen astuivat vieraat hiestyneinä ja punoittavina sisälle.
— Jumalan terveeksi! — Miehet pistivät kättä kaikille tuvassa oleville.