Portailla kolisivat raskaat saappaat, ovi temmattiin auki ja kynnykselle ilmestyi pölyn peittämä upseeri, joka tervehtimättä ja vihaisin ilmein tarkasteli huoneessa olijoita. Hänen katseensa pysähtyi lopuksi rouvaan, joka seisoi keskellä huonetta, sekä hänen vyöllään riippuviin avaimiin. Kätensä kurottaen hän huusi saksaa solkaten:
— Avaimet tänne nopeasti!
Rouva oli kalpea, mutta tyyni. Hän kääntyi lapsiin, jotka olivat ryhmittyneet hänen taakseen.
— Riviin! hän komensi.
Manööveri oli lapsille niin tuttu, että he aivan vaistomaisesti tottelivat äidin komennusta. Ja vaistomaisesti toimi äitikin, ilman ennalta harkittua suunnitelmaa. Nopeasti he muodostivat poikki huoneen ulottuvan rivin ikänsä mukaisessa järjestyksessä. Rivin alimmassa päässä seisoi nuorin sormi suussa ja nojaten selkäänsä lapsentytön polviin. Yhdeksän pyöreätä silmäparia tähyili kynnyksellä seisovaa upseeria.
— Kas tässä on minun komennossani oleva pataljoona, — sanoi äiti samalla kielellä, jota upseerikin oli käyttänyt. — Näitä varten minä tarvitsen kaiken sen muonan, mitä talossa on jäljellä, ja sen vuoksi minä en voi luovuttaa teille avaimia.
Upseeri mitteli häntä hurjistunein silmäyksin. Tekikö tuo nainen hänestä pilkkaa? Ja kuinka ärsyttävän totisina nuo yhdeksän silmäparia seurasivat hänen pienimpiäkin liikkeitään!
Nuorimman katse oli kiintynyt upseerin messinkihelaiseen miekantuppeen. Hän ojenteli käsiään ja jättäen paikkansa rivissä lähti iloisena jokeltaen, horjahtelevin askelin lähestymään upseeria. Mutta tukensa menetettyään hän kadotti tasapainonsa, vaappui hetken paikallaan, putosi sitten istualleen ja alkoi itkeä tillittää.
— Maljutka! virkkoi upseeri hellällä äänellä, ojensi kätensä ja auttoi pienokaisen jaloilleen sekä talutti hänet paikalleen riviin.
Kun hän jälleen ojentui, oli hänen kasvoiltaan kokonaan hävinnyt äskeinen hurja ilme. Hänen silmänsä hymyilivät, kun hän vielä kerran tarkasti kotijoukon riviä. Sitten hän löi kantapäänsä yhteen, nosti kätensä lakinreunaan, kääntyi ja poistui huoneesta.