Edellisenä päivänä, jolloin Fieandt joukkoineen vielä oli Kalmarissa, Karstulan ja Saarijärven puolitaipaleessa, hän oli lähettänyt Furumarkin ja Hästeskon kahden pataljoonan kanssa valtaamaan vihollisen etuvartioasemia Kolkanlahdessa, Saarijärven pohjoiskulmassa. Mutta kohta heidän liikkeelle lähdettyään hän oli saanut kuulla tiedustelijoiltaan, että Vlastov oli vastikään saanut huomattavia apujoukkoja sekä valmistautui etenemään pohjoista kohti. Tällöin Fieandt oli päättänyt vetäytyä takaisin Karstulaan, jossa oli parempi puolustusasema kuin Kalmarissa ja jonne hän Pääjärven ja Karstulanjärven välisen salmen pohjoisrannalle oli jo edellisen viikon kuluessa rakennuttanut valleja. Furumarkille ja Hästeskolle oli lähetetty paluukäsky, jota noudattaen he olivat läpi yön marssineet Karstulaan.
— Eerikka hoi, kaksi kumausta! huusi Fieandt, kun Furumark oli asettunut pöytään häntä vastapäätä.
— Toimessahan tässä juuri ollaan, mutta mikä riivattu tuon tulpan on saanut noin lujaan juuttumaan, murisi Eerikka askarrellen juurivasun suojaaman, viiden kannun vetoisen pyöreän pullon kimpussa.
Tulppa irtaantui ja hän kaatoi ison tinapikarin täyteen helmeilevää nestettä.
— Olkoonpa onneksi tälle päivälle, sanoi Fieandt ja tyhjensi pikarin, ojentaen sen täytettäväksi pöytätoveriaan varten.
He kävivät käsiksi pulleisiin ahveniin ja söivät hetkisen ääneti.
— Päämajasta emme voi siis odottaa mitään apua? kysyi Furumark saatuaan tyydytetyksi pahimman nälkänsä.
— Kyllähän sen tiedät kysymättäkin, murahti Fieandt. — Klingsporiin vetoaminen on sama kuin hakisi tukea suomättäästä.
— Niinpä niin, mutta onhan siellä Adlercreutz.
— Hm — mm! murahteli Fieandt lausumatta kuitenkaan sen selvemmin julki ajatustaan hänestä.